The Project Gutenberg EBook of Kurjat II, by Victor Hugo
This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org/license
Title: Kurjat II Cosette
Author: Victor Hugo
Translator: Vihtori Lehtonen
Release Date: January 5, 2015 [EBook #47877]
Language: Finnish
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KURJAT II ***
Produced by Tapio Riikonen
KURJAT II
Cosette
Kirj.
VICTOR HUGO
Ranskankielestä suomensi Vihtori Lehtonen
Helsingissä 1909,
Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa.
Hämeenlinnassa,
A. W. Leinosen kirjapaino 1909.
SISÄLLYS:
Ensimäinen kirja: Waterloo.
1. Mitä matkustaja näkee Nivellesin tiellä.
2. Hougomont.
3. 18 päivä kesäkuuta vuonna 1815.
4. A.
5. Taistelujen Quid Obscurum.
6. Kello neljä iltapäivällä.
7. Napoleon hyvällä tuulella.
8. Keisari tiedustelee erästä asiaa oppaaltaan Lacostelta.
9. Odottamaton näky.
10. Mont-Saint-Jeanin ylätasanko.
11. Huono opas Napoleonilla, hyvä opas Bülowilla.
12. Kaarti.
13. Pako.
14. Viimeinen neliö.
15. Cambronne.
16. Quot libras in duce?
17. Miltä kannalta on Waterloota katseleminen?
18. Jumalallinen oikeus pääsee kaikesta huolimatta jälleen voimaan.
19. Öisellä taistelukentällä.
Toinen kirja. Orion-laiva.
1. Numerosta 24601 tulee numero 9430.
2. Tässä esiintyy kaksi runosäettä, jotka ehkä ovat paholaisen perua.
3. Oli selvää, että kahleen kiinnitysrengasta oli ennakolta
alustavasti käsitelty, koska se saattoi katketa noin vain
yhdestä vasaraniskusta.
Kolmas kirja. Kuolleelle annetun lupauksen täyttäminen.
1. Vesikysymys Montfermeilissä.
2. Niitä kahta muotokuvaa viimeistellään.
3. Miehille viiniä ja hevosille vettä.
4. Nukke astuu näyttämölle.
5. Tyttönen yksinään.
6. Luku, joka ehkä näyttää Boulatruellen olleen oikeilla jäljillä.
7. Cosette astelee pimeässä tuntemattoman miehen rinnalla.
8. On kiusallista majoittaa köyhää, joka ehkä onkin rikas.
9. Thénardier verkkoja laskemassa.
10. Joka parista etsii, voi pahimman löytää.
11. Numero 9,430 esiintyy jälleen, ja Cosette saa siitä
arpajaisissa voittonumeron.
Neljäs kirja. Gorbeaun talorähjä.
1. Herra Gorbeau. 2. Keltasirkku ja huuhkaja samassa pesässä. 3. Kaksi onnettomuutta tuottaa yhtyneenä onnea. 4. Päävuokralainen tekee huomioita. 5. Lattialle kilahtava viiden frangin raha pitää aika melun.
Viides kirja. Öinen ajo, ovelat ajajat.
1. Taidokkaita koukutteluja.
2. Onneksi kulkee Austerlitzin siltaa kuormarattaita.
3. Katsokaa v. 1727 toimitettua Pariisin asemakarttaa.
4. Haparoivaa pakoa.
5. Se temppu olisi ollut mahdoton, jos kaduilla olisi
ollut kaasuvalaistus.
6. Arvoituksen alkua.
7. Arvoitus jatkuu.
8. Arvoitus käy yhä sekavammaksi.
9. Kulkusmies.
10. Miksi Javert sai pitkän nenän.
Kuudes kirja. Pikku Picpus.
1. Picpusinkadun numero 62.
2. Martinus Vergan luostarisäännöt.
3. Ankaruutta.
4. Iloja.
5. Hauskutteita.
6. Pikku Luostari.
7. Varjokuvia varjojen asunnosta.
8. Post corda lapides.
9. Vuosisata luostarihunnussa.
10. Herkeämättömän palvomisen synty.
11. Pikku Picpusin loppuvaiheet.
Seitsemäs kirja. Välihuomautus.
1. Luostari aatteena.
2. Luostari historiallisena ilmiönä.
3. Millä ehdolla voi kunnioittaa menneisyyttä.
4. Luostari periaatteen kannalta katsottuna.
5. Rukous.
6. Rukouksen sisäinen arvo.
7. Moittimisessakin tarvitaan varovaisuutta.
8. Usko ja laki.
Kahdeksas kirja: Hautuumaat nielevät, mitä niille annetaan.
1. Tässä luvussa pohditaan tapaa, jolla soveliaimmin
pääsisi luostariin.
2. Fauchelevent ei pelkää vaikeuksia.
3. Äiti Innocentia.
4. Jean Valjean näyttää ilmeisesti lukeneen Austinus Castillejoa.
5. Juoppous ei johda kuolemattomuuteen.
6. Neljän laudan välissä.
7. Tästä luvusta selviää sananparren: "älä hukkaa korttiasi!"
alkuperä.
8. Onnistunut kuulustelu.
9. Loppusanat.
ENSIMÄINEN KIRJA
WATERLOO
1.
Mitä matkustaja näkee Nivellesin tiellä.
Viime vuonna (1861), eräänä kauniina toukokuun aamuna, kulki muuan matkustaja, tämän tarinan kertoja, Nivellesistä la Hulpea kohti. Hän asteli jalan. Hän seurasi leveätä kivitettyä ajotietä, jota puurivit reunustivat ja joka milloin nousi, milloin laski niiden ylänteitten mukaan, mitkä täällä suunnatonten aaltojen lailla seurasivat toinen toistaan. Hän oli jo kulkenut Lilloisin ja Bois-Seigneur-Isaacin ohi. Hän huomasi lännessä Braine-l'Alleudin liuskakivikatteisen kirkontornin, joka näyttää alassuin käännetyltä saviastialta. Hiljattain oli hän sivuuttanut kummullaan törröttävän metsän ja muutaman poikkitien kulmassa kyhjöttävän kapakan, jonka päädyssä upeilivat sanat: Neljän tuulen kapakka. Échabeau, kahvila matkustavaisille. Lähellä kapakkaa näkyi vanha, lahonnut pylväs, jonka tauluun oli kirjoitettu: Entinen tulli-asema n:o 4.
Kapakasta kahdeksannes lieutä eteenpäin saapui hän pienen laakson pohjaan, missä puro solisee tien kohdalle laitetun kaarisillan alitse. Toisella puolen tietä täyttää laakson harvahko, mutta hyvin vihanta metsä, joka toisella puolen hajoaa yksityisiksi puuryhmiksi ja jatkuu niin niittyjä pitkin somasti ja ikäänkuin epäjärjestyksessä Braine-l'Alleudiä päin.
Tien poskessa oikealla puolen oli jonkunlainen majatalo, nelipyöräiset vankkurit oven edessä, sivulla aimo joukko humalasalkoja, aura, kasa kuivia risuja vihannan pensasaidan juurella, tikapuut nojallaan vanhaa vaunuvajaa vastaan, jonka väliseinät olivat oljista. Kalkki savusi neliskulmaisessa kuopassaan. Nuori tyttö kitki peltoa, missä suuri keltainen ilmoituslehti, luultavasti jäännöksenä jonkun ilveilijäseurueen markkinanäytännöistä, pyörähteli ja tuiskahteli tuulen ahdistamana. Aivan majatalon vierestä, muutaman lätäkön reunatse, missä parvi ankkoja uiskenteli, painui huonosti kivitetty polku pensastoon. Matkustaja kääntyi tälle polulle.
Ehdittyään satakunnan askelta ja kuljettuaan pitkin muuri-aitamaa, joka polveutui varmaankin viidenneltätoista vuosisadalta ja jota koristi terävä, suutakkain ladotuista kattotiileistä tehty harja, huomasi hän vastassaan valtavan holvi-aukkoisen oven. Oven reunus oli suorakulmainen, se oli laitettu vakavaan Ludvig XIV:n tyyliin ja sen kumpaakin pieltä somistivat matalat, ympyriäiset korkokuvat. Sen yläpuolella kohosi juhlallinen julkipuoli. Aivan oven vierestä juoksi toinen muuri kohtisuorasti julkipuolta vastaan, muodostaen sen kanssa suoran kulman. Kentällä oven edustalla virui kolme karhia, joiden läpi kaikki toukokuiset kukat kurottivat päitään. Ovi oli kiinni. Sen sulki kaksi ränsistynyttä ovenpuoliskoa, joita vanha ruostunut kolkutin koristi.
Aurinko paistoi ihanasti. Puiden oksat värähtelivät vienoa toukokuun värinäänsä, joka näyttää pikemmin johtuvan lintujen pesistä kuin tuulen henkäyksistä. Muuan urhea pikkulintu, arvattavastikin rakkaudenhaaveissaan, liritteli tarmonsa takaa suuressa puussa.
Matkustaja kumartui tarkastelemaan muuatta melkoisen suurta pyöreätä aukkoa, joka oli aivan kuin mikäkin karttapallon säilykomero, vasemmassa seinässä, oven syrjäpilarin juuressa. Samassa avautuivat ovenpuoliskot, ja talonpoikaiseukko tuli näkyviin.
Hän huomasi matkustajan ja hänen tarkastelunsa esineen.
"Siihen on osunut ranskalainen tykinkuula", sanoi eukko.
Ja hän lisäsi:
"Katsokaahan tuonne ylemmäs, oveen, juuri tuon naulan viereen, siihen on suuri musketin kuula kaivanut reijän, vaikkei olekkaan päässyt puun läpi".
"Mikä onkaan tämän paikan nimi?" kysyi matkustaja.
"Hougomont", vastasi eukko.
Matkustaja oikaisi selkänsä. Hän kulki muutamia askeleita ja antoi katseensa liitää yli pensasaitojen. Kaukana näköpiirin rajalla huomasi hän puiden läpi pienen kummun ja sillä kummulla jotakin, joka näin etäältä nähtynä kuvautui leijonaksi.
Hän seisoi Waterloon taistelukentällä.
2.
Hougomont.
Tämä oli siis Hougomont, surullinen paikka, häviön alku, ensimäinen vastus, minkä kohtasi Waterloossa tuo Europan suuri halonhakkaaja, jota kutsuttiin Napoleoniksi; ensimäinen oksa kirveen tiellä.
Muinoin oli se linna, nyt on se talonpoikaistalo vain. Asiantuntija kutsuisi Hougomontia Hugomonsiksi. Tämän aatelislinnan rakensi näet Hugo, Somerelin herra, sama, joka Villiersin luostarille lahjoitti sen kuudennen kappalaistilan.
Matkamies työnsi oven auki, törmäsi porttikäytävässä vanhoihin herrasvaunuihin ja astui pihalle.
Ensimäinen esine, mikä hänen silmiinsä osui tällä pienellä pihamaalla, oli kuudenneltatoista vuosisadalta polveutuva porttikaari. Se siinä törröttää kuin mahtavampikin holvikaari, yleisen häviön ympäröimänä. Raunioista useinkin syntyy juhlallisin näky. Tämän kaaren läheltä avautuu muuriin toinen kiilakivikaarinen portti Henrik IV:n ajoilta, jonka läpi näkyvät kasvitarhan puut. Portin vieressä höyryää lantatunkio, viruu kuokkia, lapioita ja rattaita. Pihalla on vielä vanha kaivo kiviarkkuineen ja rautakeloineen. Siinä varsa kirmailee, siinä kalkkuna pöyhisteleikse. Siinä on kappelikirkko, pienen kellotornin koristamana, jonka seinää tukeissaan verhoaa kukkiva päärynäpuu. Sellainen on tämä paikka, jonka valloittaminen jäi Napoleonille unelmaksi vain. Jos hän olisi kyennyt saamaan haltuunsa tämän pienen maa-alan, olisi se ehkä tuonut hänelle koko maailman. Kanat siinä nyt tunkiota kuopivat. Murinaa kuuluu. Iso koira siellä hampaitaan näyttää, englantilaisia muistuttaen.
Englantilaiset ovat tässä tehneet ihmeitä. Neljä komppaniaa Cooken kaartilaisia piti siinä seitsemän tuntia puoliaan kokonaisen sotajoukon vimmattuja ponnistuksia vastaan.
Nähtynä kartalla, rakennukset ja aitaukset mukaan otettuina, muistuttaa Hougomont säännötöntä suorakulmiota, jonka yhdessä kulmassa olisi aukko. Juuri tässä kulmassa on tuo eteläinen portti tai ovi, jota aivan läheltä suojelee kivimuuri. Hougomontissa on kaksi porttia: eteläinen, linnan portti ja pohjoinen, maalaistalon portti. Napoleon lähetti Hougomontia vastaan veljensä Jérômen. Guilleminotin, Foyn ja Bachelun osastot syöksyivät sen kimppuun, Reillen osasto siinä melkein kokonaan uhrattiin, menestyksettä, ja Kellermannin kuulat eivät lopultakaan voineet mitään näille sankarillisille muureille. Bauduinin kaksi rykmenttiä saattoi töin tuskin vallata Hougomontin pohjoispuolen, mutta Soyen rykmentit yrittelivät turhaan päästä sen eteläisen osan herroiksi.
Maatilan rakennukset rajoittavat pihaa etelässä. Osa ranskalaisten särkemää pohjoisporttia roikkuu seinään kiinnitettynä. Siinä on neljä kahteen poikkipuuhun naulattua lankkua, joissa vielä näkyy hyökkäyksen jälkiä.
Pohjoisportti, jonka ranskalaiset työnsivät kumoon ja jota on paikattu muuriin ripustetun osan kohdalta, vetelehtii puoleksi avattuna pihamaan perällä. Se sulki ennen pihaa pohjoisen puolelta turvaavan, alhaalta kivestä, ylhäältä tiilistä tehdyn muurin neliskulmaisen aukon. Se on tavallinen pihaportti, jonkalaisia näkee kaikkialla maalaistaloissa: kaksi leveätä puoliskoa jykevistä lankuista. Muurin toisella puolen aukenevat niityt. Raivoisa on ollut kiista tästä sisäänkäytävästä. Kauvat aikoja nähtiin portin pielissä kaikenlaisia veristen käsien merkkejä. Tässä menetti Bauduinkin henkensä.
Temmellyksen kiivaus tuntuu vieläkin tässä paikassa; kauhistus huokuu täällä kaikkialta; kamppailun sekamelska on ikäänkuin kivettynyt tähän. On kuin siinä vielä elettäisi, kuoltaisi. On kuin kaikki olisi tapahtunut eilen. Muurit huokaavat kuolemantuskissaan, kivet putoilevat, halkeamat huutavat; aukot ovat kuin haavoja; väärät, värisevät puut näyttävät ponnistelevan pakoon.
Vuonna 1815 oli tässä pihassa paljon enemmän rakennuksia kuin nykyään. Sittemmin hävitetyt talonosat muodostivat muinoin jos jonkinlaisia seinämiä, kulmia ja sokkeloita. Englantilaiset olivat asettautuneet siihen kuin linnoitukseen ikään. Ranskalaiset tunkeutuivat kyllä sinne, mutta eivät voineet säilyttää asemaansa. Kappelin sivulta kohoaa muuan linnan kylkirakennus, ainoa jäännös muuten Hougomontin aateliskartanosta, rauniokasana, ikäänkuin halki leikattuna. Linnaa käytettiin tähystystornina, kappelia suojavarustuksena. Siinä alkoi teurastus. Ranskalaiset, joita ammuttiin kaikkialta: muurien takaa, ylhäältä ullakoista, alhaalta kellareista, kaikista akkunoista, kaikista ilmareijistä, kaikista kivien raoista, toivat risukimppuja ja pistivät tuleen rakennukset ja miehet. Pommitukseen vastattiin tulipalolla.
Läpi rautaristikoilla varustettujen akkunoiden näkyy vielä tässä raunioiksi rauenneessa kylkirakennuksessa pahoin runneltuja tiiliseinäisiä asuinhuoneita. Englantilaiset kaartilaiset olivat sijoittuneet näihin huoneisiin. Alhaalta kattoon asti revenneet kieruportaat näyttävät särjetyn simpukankuoren sisustalta. Portaissa on kaksi kerrosta. Portaisiin, ylimmille askelmille ahdistetut ja piiritetyt englantilaiset olivat hakanneet alemmat askelmat irti. Tuolla nokkosissa on vielä röykkiö näitä leveitä sinisiä kivimöhkäleitä. Kymmenkunta askelmaa on yhä kiinni seinässä; ensimäiseen on hakattu kolmikärjen kuva. Nämä luoksepääsemättömät askelmat istuvat vielä lujasti koloissaan. Muu osa portaita on kuin mikäkin hampaaton leukaluu. Kaksi vanhaa puuta on siellä myöskin. Toinen on kuollut, toista on haavoitettu juureen, mutta jo huhtikuussa käy se aina vihannaksi taas. 1815 jälkeen on se ruvennut kasvamaan porraskäytävässä.
Kappeliinkin on teurastus ulottunut. Jälleen rauhalliseksi muuttuneena tarjoo sen sisusta oudon näyn. Ei siellä enää messuja lueta verilöylyn jälkeen. Alttari on kuitenkin jäänyt paikoilleen, karkeatekoinen puu-alttari, kallellaan rosoista kivitaustaa päin. Neljä kalkilla valkaistua seinää, ovi alttaria vastapäätä, kaksi kaari-akkunaa, oven päällä suuri puinen ristiinnaulitunkuva, sen yläpuolella nelikulmainen, heinätukolla täytetty ilma-aukko, nurkassa vanha rikkinäinen akkunankehä lasinjäännöksineen, sellainen on tämä kappeli. Lähelle alttaria on seinään naulattu pyhän Annan puukuva viidenneltätoista vuosisadalta; Jeesuslapsen pään on pyssyn kuula murskannut. Ranskalaiset pääsivät hetkiseksi kappelin herroiksi, mutta pian oli pakko heidän sieltä poistua; lähtiessään pistivät he kappelin tuleen. Liekit ovat siis täyttäneet tämän hökkelin; se on ollut kuin hehkuva ahjo; ovi on palanut, lattia on palanut, puinen Kristus ei vain ole palanut. Tuli on nuoleskellut sen jalkoja, joista on jäljellä vain mustuneet tynkät, mutta on sitten pysähtynyt. Ihme, sanovat seudun asukkaat. Päätön Jeesuslapsi ei ole ollut yhtä onnellinen kuin Kristus.
Seiniä peittävät kaikenlaiset kirjoitukset. Kristuksen jalkojen lähettyvillä näkyy nimi: Henquinez. Sitten muita: Conde de Rio Maior, Marques y Marquesa de Almagro (Habana). Siellä on ranskankielisiäkin nimiä, huudahdusmerkit kiukun osoitteeksi perässään. Vuonna 1849 maalattiin seinät uudelleen valkoisiksi. Kansakunnat sättivät siinä toisiaan.
Tämän kappelin kynnykseltä korjattiin muuan ruumis, jonka oli kirves kädessä. Tämä ruumis oli aliluutnantti Legros.
Kappelista tultaessa näkyy vasemmalla kaivo. Niitä on kaksikin tällä pihalla. Kysyttänee: miksi ei tässä ole ämpäriä eikä nostolaitteita? Sentähden, ettei siitä enään ammenneta vettä. Miksi ei siitä enään ammenneta vettä? Koska se on täynnä luurankoja.
Tästä kaivosta otti viimeksi vettä Wilhelm van Kylsom. Hän oli talonpoika, asui Hougomontissa ja harjoitti puutarhanhoitoa. 18 päivänä kesäkuuta vuonna 1815 pakeni hänen perheensä, piiloittautuakseen metsien helmaan.
Metsä Villiersin luostarin ympärillä soi useiksi päiviksi ja useiksi öiksi suojaa kaikille näille poloisille pakolaisille. Vielä tänä päivänäkin osoittavat viidakkojen kätköissä muutamat näkyvät merkit, niinkuin esim. vanhat hiiltyneet puut, paikkaa, mihin nämä vapisevat ihmisparat olivat leiriytyneet.
Wilhelm van Kylsom jäi Hougomontiin, "linnaa suojelemaan", ja kyyristyi kellarin nurkkaan. Englantilaiset keksivät hänet sieltä. Hänet vedettiin esiin piilopaikastaan, ja sapelin iskuin pakotettiin tuo pelästynyt mies kaikin tavoin palvelemaan taistelevia. Heidän oli jano; tämä Wilhelm toi heidän juodakseen. Ylempänä mainitusta kaivosta ammensi hän vettä. Monet joivat viimeisen siemauksensa. Tämän kaivon, josta niin moni kuollut joi, täytyi kuolla itsensäkin.
Taistelun jälkeen tuli kiire haudata ruumiit. Kuolemalla on oma omituinen tapansa häiritä voittoa, ja sen toimesta seuraa kunnian kintereillä rutto. Tarttuva kuumetauti on riemuvoiton läheisin seuralainen. Tämä kaivo oli syvä, ja siitä tehtiin hauta. Siihen mätettiin kolmesataa ruumista. Ehkä pidettiin siinä liian kiirettä; olivatkohan kaikki edes oikein kuolleita? Taru väittää, ettei niin ollut laita. Hautaamisen jälkeisenä yönä piti kaivosta kuuluneen heikkoja avunhuutoja.
Tämä kaivo on vallan erillään pihan keskellä. Kolmelta puolen ympäröi sitä kolme puoleksi kivilohkareista, puoleksi tiilistä tehtyä kehämuuria, jotka vuodesuojan siipien lailla kääntyvät toisiinsa päin ja näyttävät muodostavan pienen kulmikkaan tornin. Neljäs puoli on avoin. Siitä otettiin vettä. Keskimäisessä muurissa on muodoton aukko, ehkäpä pommin puhkaisema. Tässä tornin tapaisessa oli kattokin, josta enää vain poikkiparrut ovat jäljellä. Oikeanpuoleisen kehän tukiraudoitus muodostaa ristin. Kumartuessa katoaa katse syvään ympyriäiseen tiilikehykseen ja sen synkkenevään pimentoon. Kaivon ympärillä peittävät nokkoset kehämuurien juuren.
Tällä kaivolla ei ole edessään sitä leveätä sinistä kivilohkaretta, jonka tapaa kaikissa muissa belgialaisissa kaivoissa. Sinistä kivilohkaretta vastaa tässä poikkihirsi, mihin nojaa viisi, kuusi rumaa, rosoista ja käyrää pölkkyä, jotka näyttävät suurilta luurangoilta. Ei ole tässä enään ämpäriä, ei ketjuja, ei kelaa; mutta kivikaukalo siinä vielä on, johon ennen vettä kaadettiin. Sadevettä siihen vielä nytkin kerääntyy, ja tuolloin tällöin pyrähtää siihen lintu läheisestä metsästä janoaan sammuttamaan, heti taas lentääkseen tiehensä.
Osa tätä raunioitunutta rakennusryhmää on kuitenkin vielä asuttu: talonpoikaistalon osa. Tämän talonpoikaistalon portti aukeaa pihalle päin. Sievän goottilaisen lukkolevyn vieressä on tässä portissa viistoon asetettu, apilanmuotoinen rautaripa. Samassa kun hannoverilainen luutnantti Wilda tarttui tähän ripaan, paetakseen taloon, iski ranskalainen saarroskaivaja hänen kätensä kirveellä poikki.
Taloa pitävän perheen isoisä oli juuri tuo mainittu puutarhuri van Kylsom, joka on kuollut jo aikoja sitten. Muuan vanha harmaahapsi eukko kertoi meille:
"Olin minäkin silloin mukana. Ikää oli kolmisen vuotta. Isompi sisareni pelkäsi kovin ja itki. Meidät vietiin metsään. Minä olin äitini sylissä. Pantiin korva maata vasten ja kuunneltiin. Minä matkin kanuunaa ja ho'in: pum, pum."
Olemme jo maininneet, että yksi portti vie pihalta vasemmalle kasvitarhaan.
Kasvitarha on kamalan näköinen.
Siinä on kolme osaa, tai voisimmepa sanoa, kolme näytöstä. Ensimäinen osa on puutarha, toinen on kasvitarha, kolmas on metsä. Näitä kolmea osaa ympäröi yhteinen aitaus, sisäänkäytävän lähellä linnan ja talon rakennukset, vasemmalla pensasaita, oikealla muuri, perällä samoin. Oikeanpuolinen muuri on tiilistä, perämuuri on kiveä. Käymme siis ensiksi puutarhaan. Se on jaettu ylhäältä alas käytäviin ja lavoihin, joihin joskus on istutettu viinimarjapensaita; mutta kaikkialla rehoittaa nyt rikkaruoho ja villi kasvullisuus. Perällä on juhlallinen nelikulmaisista kivistä kyhätty pengermä pylväslaitteineen. Tämä oli aatelisherran puutarha tuota ensimäistä ranskalaista tyyliä, joka oli muodissa ennen Lenôtrea. Nykyään on se raunioiden ja vattupensaiden hallussa. Pylväiden päässä on palloja, jotka näyttävät kivikuulilta. Nykyään on vielä neljäkymmentäkolme pylvästä pystyssä jalustoillaan; muut ovat kaatuneet ruohostoon. Melkein kaikissa näkyy kuulan jälkiä. Muuan katkennut pylväs on laskettu alimmalle askelmalle kuin taittunut jalka ikään.
Tässä puutarhassa, joka on alempana kuin kasvitarha, ryhtyi kuusi ensimäiseen kenttärykmenttiin kuuluvaa ranskalaista tarkk'ampujaa, sitten kun he olivat tunkeutuneet tänne, eivätkä enää päässeetkään poistumaan, kun heidät oli piiritetty ja ahdistettu kuin karhut pesäänsä, vimmattuun taisteluun kahta hannoverilaista komppaniaa vastaan, joista toinen oli aseistettu lyhyillä ratsupyssyillä. Hannoverilaiset asettuivat pylväiden taakse ja ampuivat ylhäältä. Ranskalaiset vastailivat urheasti alhaalta, vaikka olivatkin kuusi kahtasataa vastaan, vaikka heillä olikin suojanaan vain viinimarjapensaat, ja kestipä neljännestunti, ennenkuin heidät saatiin hengiltä.
Nousemme muutamia askelmia ja tulemme näin puutarhasta varsinaiseen kasvitarhaan. Täällä, tällä muutaman neliösylen alalla, kaatui tuhatviisisataa miestä tunnin ajassa. Muuri näyttää haluavan alkaa taistelun uudestaan. Ne kolmekymmentäkahdeksan ampumareikää, jotka englantilaiset kaivoivat muuriin eri korkeuksille, ovat siinä vieläkin. Kuudennentoista edessä on kaksi englantilaista hautakiveä. Ampumareikiä on vain eteläisessä muurissa, päähyökkäys kun tuli siltä taholta. Ulkopuolelta peittää tämän muurin näkyvistä tuuhea pensasaita. Saapuessaan paikalle luulivat ranskalaiset joutuneensa tekemisiin vain pensasaidan kanssa ja tunkeutuivat sen läpi, mutta tapasivatkin muurin, lujan esteen ja väijyspaikan, englantilaiset sen turvissa, kolmenkymmenen ampuma-aukon tuiskuttaessa pyrynä heidän päälleen raehauleja ja kuulia; ja Soyen kaksi rykmenttiä menehtyi siihen. Waterloo alkoi näin.
Mutta kasvitarha valloitettiin kuitenkin. Kun ei ollut tikapuita, kiipesivät ranskalaiset muurille kynsin. Oteltiin mies miestä vastaan puiden alla. Koko tämä ruohokenttä on ollut veren peittämä. Nassaun pataljoona, seitsemänsataa miestä, tapettiin tähän. Ulkopuolelta on muuri, jota vastaan Kellermannin kaksi patteria suunnattiin, tykkänään kuulien raatelema.
Tässä kasvitarhassa huokuu yhtä hyvin kuin missään muussa tahansa toukokuun henki. Silläkin on voikukkansa ja satakaunonsa, nurmi vihoittaa siellä uhkeana, kyntöhevoset käyvät siellä laitumella, liinavaatteita on ripustettu kuivamaan puiden väliin pingoitetuille jouhiköysille, niin että kulkijan on tuon tuostakin pakko kumartua, päästäkseen niiden alitse, ja kentällä vajoo jalka myyränreikiin. Nurmikon keskellä näkyy kaatunut, viheriöivä puunrunko. Majuri Blackmann nojasi siihen vetääkseen viimeisen henkäyksensä. Viereisen suuren puun alle kaatui saksalainen kenraali Duplat; hän kuului yhteen niitä ranskalaisia perheitä, jotka Nantesin julistuksen peruuttamisen jälkeen pakenivat maasta. Aivan lähellä nuokkuu vanha sairas omenapuu, jota on yritetty paikata olkisiteellä ja savella. Melkein kaikki omenapuut ovat vanhuuttaan kaatumassa. Niissä ei ole ainuttakaan, joka ei olisi saanut pyssynluotiansa tai rautakuulaansa. Kuolleiden puiden luurankoja tapaa tuhkatiheään tässä kasvitarhassa. Korpit hyppelevät oksilla. Perällä on metsä täynnä orvokkeja.
Bauduin tapettu, Foy haavoitettu, tulipalo, teurastus, verilöyly, puro vimman sotkemaa englantilaista, saksalaista ja ranskalaista verta, kaivo täynnä ruumiita, Nassaun ja Braunschweigin rykmentit nujerrettu, Duplat tapettu, Blackmann tapettu, englantilaiset kaartilaiset silvottu, kaksikymmentä ranskalaista pataljoonaa niistä neljästäkymmenestä, jotka kuuluivat Reillen osastoon, melkein tykkänään hävitetty, kolmetuhatta ihmistä hakattu mäsäksi, kuristettu, ammuttu, poltettu, yksistään tässä kurjassa Hougomontin rauniokasassa. Ja kaikki tämä siksi, että nyt talonpoika sanoo matkustajalle: Herra, antakaapa mulle kolme frangia ja luvallanne selitän minä Teille koko Waterloon jutun!
3.
18 päivä kesäkuuta vuonna 1815.
Palatkaamme taaksepäin, sillä sehän kuuluu kertojan oikeuksiin, ja siirtykäämme vuoteen 1815 tai vielä hiukan etemmäskin sitä ajankohtaa, jolloin tämän kirjan ensimäisessä osassa esitetyt tapahtumat ovat alkaneet.
Ellei olisi satanut kesäkuun 17 ja 18 päivän välisenä yönä, vuonna 1815, olisi Europan tulevaisuus ollut toinen. Muutamat vesipisarat enemmän tai vähemmän ovat syösseet Napoleonin kumoon. Jotta Waterloosta tuli Austerlitzin loppu, ei kaitselmus tarvinnut muuta kuin hiukan sadetta, ja pilvenlonkare, joka kulki taivaanlaella vuodenaikaan nähden odottamattomaan suuntaan, riitti kukistamaan kokonaisen maailman.
Waterloon taistelu — ja niin sai Blücher aikaa ennättää perille — saattoi alkaa vasta kello puoli kaksitoista. Miksi? Siksi että maa oli märkä. Täytyi odottaa hiukan sen kovettumista, jotta tykistö saattoi vaivatta liikkua.
Napoleon oli entinen tykistöupseeri, ja se tuli kyllä näkyviin. Tämän ihmeellisen sotapäällikön pohjalta kuulsi aina sama mies, joka tehdessään Hallituskunnalle selkoa Abukirin tappelusta, ilmoitti: "Eräskin meidän tykinkuulamme tappoi kuusi miestä." Kaikki hänen taistelusuunnitelmansa perustuivat tykistöön. Saada tykistö yhteisvoimin toimimaan jotakin määrättyä paikkaa kohti, siinä oli hänen voittojensa avain. Hän piteli viholliskenraalin sotataitoa kuin linnaa: hän koetti saada siihen aukon. Hän pommitti vimmatusti heikkoa kohtaa; kanuunalla johti hän taistelun vaiheet. Ampuminen kuului oikein hänen luontoonsa. Vihollisen neliöiden särkeminen, rykmenttien ruhjominen, rivien murtaminen, joukkojen hävittäminen ja hajoittaminen, kaikki riippui hänen mielestään siitä, että iskettiin, iskettiin, iskettiin lakkaamatta, ja tämän toimen uskoi hän kuulalle. Kauhistava järjestelmä, mutta järjestelmä sellainen, että se nerokkaasti käytettynä viidentoista vuoden aikana teki tämän pelottavan voima-uroon voittamattomaksi sodan nyrkki-ottelussa.
18 päivänä kesäkuuta vuonna 1815 hän sitäkin enemmän luotti tykistöönsä, koska hänen puolellaan oli suurempi lukumäärä. Wellingtonilla oli sataviisikymmentäyhdeksän tulikitaa; Napoleonilla oli kaksisataaneljäkymmentä.
Otaksukaamme, että maa olisi ollut kuiva, niin että tykistö olisi voinut vaivatta liikkua. Taistelu olisi alkanut kello kuusi aamulla ja se olisi ollut lopetettu ja voitettu kello kaksi, kolme tuntia ennen preussilaisten äkkiarvaamatonta ilmestymistä.
Mihin määrin on Napoleonin syytä tämän taistelun menettämisessä? Onko haaksirikko luettava perämiehen viaksi?
Liittyikö Napoleonin huomattavaan ruumiilliseen heikontumiseen jo silloin myös jonkunlainen henkinen väsähtymys? Olivatko kaksikymmentä sotavuotta kuluttaneet yhtähyvin terää kuin ne olivat kuluttaneet tuppea, henkeä yhtähyvin kuin ruumista? Astuiko sotavanhus harmillisella tavalla näkyviin sotapäällikössä? Kävikö tämä nero tosiaankin, kuten monet huomattavat historioitsijat ovat luulleet, himmenemistään kohti? Heittäytyikö hän mielettömiin yrityksiin, vain salatakseen itseltään heikontumisensa? Aikoiko hän huojua pienintenkin sattuman tuulahdusten mukaan? Oliko hän menettänyt tietoisuuden vaarasta — mikä on aina hyvin vakava seikka sotapäällikössä? Tuleeko niiden aineen suurmiesten elämässä, joita saattaisimme sanoa toiminnan jättiläisiksi, aika, jolloin nero käy likinäköiseksi? Ikä ei voi mitään ihanteen suurmiehille; Dantelle ja Michel-Angelolle merkitsee vanheneminen vain kasvamista; merkitseekö se Hannibalille ja Bonapartelle heikontumista? Oliko Napoleon menettänyt voittamisen välittömän taidon? Eikö hän enää kyennyt huomaamaan karia, älyämään ansaa, näkemään jyrkänteen suistuvaa reunaa? Puuttuiko häneltä vastoinkäymisten vaisto? Valtasiko nyt hänet, joka muinoin tarkalleen tunsi kaikki voiton tiet ja joka ylhäältä salamavaunuistaan osoitti ne erehtymättömällä sormellaan, valtasiko hänet nyt tuo kamala lamauttava tietoisuus, että hän johdattaa joukkojensa rajun valjakon suoraan pohjattomiin syvyyksiin? Joutuiko hän nyt, neljänkymmenenkuuden vuoden vanhana, äärimäisen mielenhäiriön valtoihin? Eikö tämä alkuvoimainen kohtalon vaunujen ohjaaja lopulta ollutkaan muuta kuin suunnattoman uhkarohkea esiratsastaja?
Me emme sitä usko.
Hänen taistelusuunnitelmansa oli kaikkien tunnustuksen mukaan mestarillinen. Iskeä suoraan liittoutuneiden armeijain keskustaan, murtaa siihen aukko, jakaa vihollinen kahtia, työntää brittiläinen puolisko Haliin ja preussilainen Tongerniin, tehdä Wellingtonista ja Blücheristä kaksi voimatonta raajarikkoa, anastaa Mont-Saint-Jean, valloittaa Brüssel, viskata saksalainen Reiniin ja englantilainen mereen, kaiken tämän pani Napoleon tämän taistelun suoritettavaksi. Lopusta oli tulevaisuus pitävä huolen.
On sanomattakin selvää, ettemme tahdo tässä ruveta seikkaperäisesti tekemään selkoa Waterloon taistelusta. Muuan kertomamme näytelmän syntykohtauksista liittyy tosin tähän taisteluun, mutta sen historiaa emme silti rupea esittämään. Tämän historian ovat jo kirjoittaneet, ja kirjoittaneet kerrassaan verrattomalla tavalla, yhtäältä Napoleon ja toisaalta kokonainen sikermä historioitsijoita.[1] Me puolestamme annamme historioitsiain rauhassa riidellä. Me vain katselemme kauvempaa, me vain kuljeskelemme kentällä, kumarrumme tutkimaan tätä ihmisruumiitten täyttämää maata, pitäen ehkä todennäköisyyttä itse todellisuutena. Meillä ei ole oikeutta tieteen nimessä väittää tosiasioita vastaan, joita kaikesta huolimatta näköhäiriö on ehkä muunnellut; meillä ei ole sotilaallista kokemusta eikä sotatieteellistä pätevyyttä kylliksi, voidaksemme luoda oman oppimme. Sen me vain sanomme, että sarja sattumuksia johtaa kumpaakin ylipäällikköä Waterloossa. Ja mitä taas sallimukseen, tuohon salaperäiseen syytettyyn tulee, niin sitä me tuomitsemme yksinkertaisen, suoran rahvaan tavoin.
4.
A.
Sen, joka tahtoo saada itselleen täysin selväksi Waterloon taistelun, tarvitsee vain ajatuksissaan piirtää maahan iso A. Vasemman jalan muodostaa Nivellesin maantie, oikean Genappen maantie, yhdistysviivaa esittää Ohainista Braine-l'Alleudiin vievä uurrostie. A:n kärjessä on Mont-Saint-Jean; siellä on Wellington. Vasen päätepiste alhaalla on Hougomont; siellä ovat Reille ja Jérôme Bonaparte. Oikea päätepiste alhaalla on Belle-Alliance; siellä on Napoleon. Hiukan alapuolella sitä kohtaa, missä A:n yhdistysviiva tapaa ja leikkaa oikean jalan, sijaitsee Haie-Sainte. Aivan samaisen yhdistysviivan keskikohdalla on paikka, missä taistelu lopullisesti ratkaistiin. Siihen on asetettu leijonakin, ikäänkuin vasten tahtoaankin kuvaamaan keisarillisen kaartin äärimäisintä sankarillisuutta.
A:n kärjen, molempien jalkojen ja yhdistysviivan väliin muodostunut kolmio esittää Mont-Saint-Jeanin ylätasankoa. Tämän ylätasangon omistamisesta kävi koko taistelu.
Molempain armeijain siivet leviävät oikealle ja vasemmalle Genappen ja Nivellesin teistä, siten, että d'Erlon on Pictonia, Reille Hilliä vastassa.
A:n kärjen, Mont-Saint-Jeanin ylätasangon takana on Soignesin metsä.
Mitä tasankoon itseensä tulee, niin on sitä kuvitteleminen avaraksi, aaltomaiseksi kentäksi, jokainen poimu vallitsee seuraavaa poimua, kaikki ne kohoavat Mont-Saint-Jeania kohti ja päätyvät siellä vihdoin metsään.
Kaksi vihollisjoukkoa taistelukentällä on kuin kaksi painijaa. Sylipainia siinä lyödään. Kumpikin koettaa heittää vastustajansa maahan. Tarrataan kiinni kaikkeen, mistä suinkin on apua odotettavissa: jokainen pensasto on tukikohta, jokainen muurin nurkkaus on rintavarustus; ellei ole vähäpätöisintäkään suojaa, mihin nojautua, täytyy kokonaisen rykmentin väistyä; tasangon alentuminen, liikkuma-alan muuttuminen, sopiva poikkipolku, metsikkö, syvänne saattavat pysähyttää tuon jättiläisen, jota kutsutaan armeijaksi, ja estää sen kulkua. Jonka on pakko kentältä poistua, on hävinnyt. Siitäpä vastuunalaiselle päällikölle välttämättömyys tarkastaa pienintäkin puuryhmää, perinpohjin tutkia pienintäkin kohonnetta maassa.
Molemmat päälliköt olivat huolellisesti tutkineet Mont-Saint-Jeanin tasankoa, jota nykyään kutsutaan Waterloon tasangoksi. Edellisenä vuonna oli jo Wellington kaukonäkijän terävällä silmällä tarkastellut sitä mahdollisena suuren tappelun näyttämönä. Tällä alueella ja tässä kaksintaistelussa, kesäkuun 18 päivänä, oli Wellingtonilla parempi puoli, Napoleonilla huonompi. Englantilainen armeija oli ylhäällä, ranskalainen alhaalla.
Turhaa olisi lähteä tässä hahmostamaan Napoleonin ulkomuotoa, kun hän aamuhämärässä 18 päivänä kesäkuuta 1815 istuu kaukoputki kädessään hevosensa selässä Rossommen kummulla. Ennenkuin olisimme ehtineet häneen osoittaakkaan, olisivat kaikki nähneet hänet. Nuo tyynet piirteet pienen, Briennen koulu-aikoja muistuttavan hatun alla, viheriä sotisopa, jonka valkea käänne peittää rintatähden, ratsastustakki. jonka alle olkalaput häipyvät, punaisen nauhan kulma pilkottamassa liivin alta, nahkakaatiot, valkea hevonen purppuranpunaisine samettisine satulavaippoineen, jonka kulmissa näkyy kruunulla koristettuja N-kirjaimia ja kotkia, ratsastussaappaat silkkisukkien päällä, hopeakannukset, Marengon miekka, koko tuon viimeisen Cesarin kuva esiintyy ilmi elävänä kaikkien ihmisten mielissä. Toiset sitä kuvaa tervehtivät ihastushuudoin, toiset sitä vakavina katselevat.
Tämä kuva on pitkät ajat tarjonnut nähtäväksi pelkkää valoa vain; se johtuu jonkinlaisesta pyhimystarullisesta hämärästä, jonka useimmat sankarit levittävät ympärilleen ja joka pitemmäksi tai lyhemmäksi ajaksi himmentää totuuden, mutta meidän päivinämme alkavat historia ja valo päästä voitolle.
Tämä valo, historia, on säälimätön; se on siitä ihmeellinen ja jumalallinen, että koska se on pelkkää valoa, ja erityisesti, koska se on valoa, se synnyttää varjoa sinne, missä ennen näkyi vain pelkkää hohtoa; samasta ihmisestä synnyttää se kaksi erilaista haamua, joista toinen oikeutta jakaakseen hyökkää toisen kimppuun, ja hirmuvaltijaan pimeys taistelee sotapäällikön häikäisevää loistoa vastaan. Siitäpä syntyy oikeudenmukaisempi tulos kansojen lopullisessa arvostelussa. Väkivalloin kohdeltu Babylon himmentää Aleksanteria; kahlehdittu Rooma himmentää Cesaria; murhattu Jerusalem himmentää Titusta. Hirmuvallan varjot seuraavat hirmuvaltijasta. On onnetonta ihmisen jättää jälkeensä pimeyttä, joka tihenee hänen kuvakseen.
5.
Taistelujen Quid Obscurum.
Kaikki tuntevat tämän taistelun ensimäiset vaiheet. Alku oli sekava, epäröivä, hapuileva, uhkaava molemmillekin sotajoukoille, mutta englantilaisille sittenkin uhkaavampi kuin ranskalaisille.
Oli satanut ankarasti koko yön. Maa oli käynyt aivan pehmeäksi. Siellä ja täällä oli vesi kokoontunut tasangon kuoppiin kuin astioihin ikään. Muutamin paikoin vajosivat kuormastovaunut akseliaan myöten liejuun; hevosten vatsahihnoista tippui kura. Ellei tämä suunnaton lauma olisi hurjassa kulussaan sotkenut nurin peltojen viljoja ja niillä täyttänyt raiteita ja muodostanut siten pohjaa pyörien alle, olisi kaikki liikunta etenkin Papelotten-puoleisissa laaksoissa ollut tuiki mahdotonta.
Ottelu alkoi myöhään. Olemme jo maininneet, että Napoleonilla oli tapana pitää koko tykistöä kädessään kuin pistoolia ikään, nyt tähdäten sillä yhtä kohtaa taistelukentästä, nyt taas toista, ja hän oli tahtonut odottaa siksi kunnes tykit saattaisivat vapaasti ja nopeasti liikkua. Auringon täytyi siis tulla pilvistä esiin ja kuivata maa. Mutta aurinko ei tullut esiin. Se ei ollutkaan enään Austerlitzin aurinko. Ensimäisen kanuunanlaukauksen pamahdettua vilkaisi englantilainen kenraali Colville kelloonsa ja näki sen osoittavan yhtätoista ja kolmeakymmentäviittä minuuttia.
Taistelun alotti hurjalla raivolla, hurjemmalla kuin keisari ehkä olisi toivonutkaan, ranskalaisten vasen siipi hyökkäämällä Hougomontin kimppuun. Samaan aikaan ahdisti Napoleon keskustaa, heittämällä Guiotin brigadin Haie-Sainteä vastaan, ja Ney lennätti ranskalaisten oikean siiven otteluun englantilaisten vasemman siiven kanssa, joka nojautui Papelotteen.
Hyökkäyksellä Hougomontiin oli sivutarkoitus; suunnitelmana oli kääntää sinne Wellingtonin huomio ja saattaa hänet kallistumaan vasemmalle. Tämä suunnitelma olisi onnistunut, elleivät englantilaisten neljä kaartin komppaniaa ja Perponcherin osaston urheat belgialaiset olisi järkähtämättä puolustaneet asemaansa, niin että Wellington, tarvitsematta ryhtyä sinne keskittämään suurempia joukkoja, saattoi tyytyä lähettämään avuksi vain neljä lisäkomppaniaa kaartilaisia ja yhden, Braunschweigin pataljoonan.
Ranskalaisten oikean siiven hyökkäys Papelotteen kävi laskujen mukaan. Heittää kumoon englantilaisten vasen siipi, katkaista Brüsselin tie, sulkea pääsy mahdollisesti apuun rientäviltä preussilaisilta, valloittaa Mont-Saint-Jean, työntää Wellington ensin Hougomontiin, siitä Braine-l'Alleudiiin, siitä Haliin: tehtävähän oli selvänä edessä. Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta tämä hyökkäys onnistui. Papelotte anastettiin; Haie-Sainte vallattiin väkirynnäköllä.
Merkittävä yksityisseikka. Englantilaisessa jalkaväessä, etenkin Kemptin brigadissa, oli paljon nahkapoikia. Vaikka olivatkin joutuneet otteluun meidän pelottavain jalkasotilaittemme kanssa, säilyttivät nämät nuoret sota-uroot kuitenkin rohkeutensa; heidän kokemattomuutensa kesti kunnialla leikin. He olivat etenkin erinomaisia tarkk'ampujia.
Enemmän omiin hoteisiinsa jätetty tarkk'ampuja tulee ikäänkuin omaksi kenraalikseen. Nämä nahkapojat osoittivat oikein aito ranskalaista kekseliäisyyttä ja raivoa. Tässä alottelevassa joukossa vallitsi omaperäinen tulinen into. Mutta se ei lainkaan miellyttänyt Wellingtonia.
Haie-Sainten valtaamisen jälkeen horjui taistelu puolelle ja toiselle.
Väliaika kello kahdestatoista kello neljään on hyvin epäselvä. Taistelun keskuksessa tapahtuvista seikoista saa tuskin ollenkaan selkoa, ja siinä vallitsee täydellinen tulisen kahakan sekamelska. Se on ikäänkuin kätketty hämäryyden verhoon. Ikäänkuin sumun läpi huomaa siinä suuria aaltomaisia liikkeitä, pyörryttäviä haavenäkyjä, senaikuisia, nykyään miltei tuntemattomia sotavarustuksia, nahkaisia töyhtölakkeja, leiskuvia sapelilaukkuja, ristikkäin kulkevia nahkavaruksia, ampumavara-taskuja, ratsumiesten takkeja, punaisia rynkkyvarsi-saappaita, raskaita sotilashattuja monenmoisine nauhoineen ja helttuineen, Braunschweigin melkein mustapukuisen jalkaväen sekoittuneena englantilaisten tulipunaiseen parveen, englantilaisia sotilaita suuret pyöreät valkokiekurat hihansuissa, kevytaseisia hannoverilaisia ratsumiehiä soikeine nahkakypäreineen, joita koristavat vaskikaistaleet ja punertavat jouhitöyhdöt, paljaspolvisia skotlantilaisia ruudukkaine viittoineen, meidän tarkk'ampujiamme valkeine sääryksineen, yksityisiä ryhmiä, ei suoria taidokkaita rivejä, näkyjä, jotka olisivat miellyttäneet Salvator Rosaa, mutta joita Gribeauval olisi kauhistunut.
Jonkunlaista myrskyn myllerrystä sekaantuu kaikkiin taisteluihin. Quid obscurum, quid divinum. Jokainen historioitsija piirtää tästä sekamelskasta juuri ne viivat, jotka häntä eniten miellyttävät. Olivatpa johtajat millaisia tahansa, aseellisten joukkojen yhteentörmäyksestä on aina ennalta aavistamattomia jälkiseurauksia. Kahakassa sekaantuvat molempien päälliköiden suunnitelmat toisiinsa, muuntaen, tuhoten toinen toisensa. Yksi kohta taistelukentällä nielee enemmän miehiä kuin toinen, kuten erilainen, huokoisempi tai tiiviimpi maaperä nopeammin tai hitaammin nielee veden. On pakko uhrata siihen enemmän kuin tahdottaisikaan. Tuollaista liikakulutusta on mahdoton laskea. Taistelurintama huojuu ja kiemurtelee kuin lanka, verivirrat juoksevat ilman vähintäkään pakollista järjestystä, sotajoukkojen eturivit lainehtivat, peräytyvät tai esiin ryntäävät rykmentit muodostavat niihin lahtia tai niemiä, kaikki nämä pelottavat karit liikkuvat herkeämättä toinen toisensa kintereillä: missä äsken oli jalkaväki, siihen rientää nyt tykistö; miesjoukot ovat kuin savua. Olihan tuossa äsken jotakin! Etsit: et näe enää mitään. Välähdykset muuttavat alituiseen paikkaa. Synkeät sotamiesketjut etenevät ja peräytyvät. On kuin kuoleman tuuli työntelisi, heittelisi, paisuttaisi ja hajoittaisi noita kammottavia joukkoja. Mitä on kahakka? Häälymistä, lainehtimista puoleen ja toiseen. Kaavamainen pohjapiirros taistelukentästä osoittaa asemaa vain lyhyenä, määrättynä hetkenä, eikä kokonaisena päivänä. Vain ne suuret maalarit, joilla on kaaosta siveltimensä kärjessä, kykenevät oikein kuvaamaan taistelukohtauksia. Rembrandt kelpaisi siihen paremmin kuin Vandermeulen. Vandermeulen puhuu totta keskipäivällä, mutta valhettelee kello kolmelta. Mittaustiede pettää; vain hirmumyrsky lähentelee totuutta. Se seikka juuri oikeuttaa Folardin asettumaan ristiriitaan Polybiuksen kanssa. Lisätkäämme, että tulee hetki, jolloin taistelu alenee käsikähmäksi, paikallistuu, hajoaa lukemattomiksi pienoisotteluiksi, jotka, käyttääksemme Napoleonin omia sanoja, "kuuluvat pikemmin yksityisten rykmenttien elämäkertoihin kuin kokonaisen sotajoukon historiaan." Tässä tapauksessa on historioitsijalla epäämätön oikeus supistaa sanottavansa tärkeimpään. Hän voi havaita vain taistelun suuret ääriviivat, eikä ole mahdollista yhdenkään kertojan, olkoonpa hän miten tunnollinen tahansa, tarkkaan ja ehdottomasti oikein kuvata sen kauhistuttavan myrskypilven muotoa, jota kutsutaan taisteluksi.
Tämä väite pitää paikkansa kaikkiin suuriin asekamppailuihin nähden, mutta erittäinkin sopii se juuri Waterloon taisteluun.
Vaan eräänä hetkenä iltapäivällä taistelu läheni ilmeisesti ratkaisuaan.
6.
Kello neljä iltapäivällä.
Kello neljän aikoihin oli englantilaisen armeijan asema vakava. Oranian prinssi komensi keskustaa, Hill oikeata ja Picton vasenta sivustaa. Kiihkoissaan huusi peloton Oranian prinssi hollantilais-belgialaisilleen: Nassau! Braunschweig! Ei askeltakaan taaksepäin! Heikontunut Hill pakeni Wellingtonin turviin. Picton oli kaatunut. Samana hetkenä, jolloin englantilaiset olivat anastaneet ranskalaisilta 105:n linjarykmentin lipun, olivat ranskalaiset tappaneet englantilaisilta kenraali Pictonin ampumalla kuulan suoraan hänen päänsä läpi. Taistelussa oli Wellingtonilla kaksi tukikohtaa: Hougomont ja Haie-Sainte; Hougomont piti yhä puoliaan, vaikka olikin liekkien vallassa; Haie-Sainte oli valloitettu. Saksalaisesta pataljoonasta, joka oli sitä puolustanut, oli enää vain neljäkymmentäkaksi miestä hengissä; kaikki upseerit, viittä lukuunottamatta, olivat joko saaneet surmansa tai joutuneet vangeiksi. Kolmetuhatta sotilasta oli teurastanut toisensa tässä ladossa. Muuan englantilainen kaartin kersantti, brittein saarten kuuluisin nyrkkitaistelija, jota hänen toverinsa pitivät haavoittumattomana, oli saanut surmansa pienen ranskalaisen rummuttajan kädestä. Baring oli syösty asemastaan, Alten oli pistetty kuoliaaksi. Useampia lippuja oli menetetty, niiden joukossa yksi Altenin osastosta, sekä yksi Lüneburgin pataljoonan lippu, jota kantoi muuan Zweibrückenin ruhtinaallisen perheen jäsen. Harmaita skotlantilaisia ei ollut enään olemassa. Ponsombyn jättiläismäiset rakuunat oli hakattu mäsäksi. Tämä urhea joukko oli sortunut Bron keihäsmiesten ja Traversin haarniskoittujen ratsumiesten jalkoihin; tuhannestakahdestasadasta hevosesta oli vain kuusisataa jäljellä; kolmesta yliluutnantista virui kaksi maassa: Hamilton haavoitettuna, Mater tapettuna. Ponsomby oli kaatunut seitsemän keihäänpiston lävistämänä. Gordon oli menettänyt henkensä, Marsh oli menettänyt henkensä. Kaksi osastoa, viides ja kuudes, oli hävitetty.
Hougomontia ahdistettiin hurjasti, Haie-Sainte oli vallattu: oli enää vain yksi solmu, keskusta. Mutta se solmu piti yhä. Wellington koki vahvistaa sitä parhaansa mukaan. Hän kutsui sinne Hillin Merbe-Brainesta, hän kutsui sinne Chassén Braine-l'Alleudistä.
Englantilaisen armeijan keskustalla, joka oli muodoltaan hiukan kovera ja muuten erinomaisen tiheä ja luja, oli sangen vahva asema. Se piti hallussaan Mont-Saint-Jeanin ylätasankoa; sen takana oli kylä ja sen edessä rinne, hyvinkin vaikeakulkuinen niihin aikoihin. Se nojautui vahvaan kivitaloon, joka silloin kuului Nivellesin hallintotiloihin ja joka osoittaa teiden leikkauskohtaa; talo oli niin jykevää kuudennentoista vuosisadan tekoa, että kuulat vain rapisivat pitkin sen seiniä, kykenemättä niitä särkemään. Ylt'ympäri ylätasankoa olivat englantilaiset laittaneet aukkoja sinne ja tänne pensasaitoihin, muodostaneet ampumareikiä orapihlajatiheikköihin, panneet kanuunankidan ammottamaan oksien välistä, varustaneet jokaisen pensaan. Heidän tykistönsä oli näin piilotettu viidakon suojaan. Tämä punilainen temppu, oikeutettu epäilemättä, koska sota hyväksyy ansan, oli niin taitavasti suoritettu, että Haxo, jonka keisari oli aamulla yhdeksän aikoihin lähettänyt vakoilemaan vihollisen pattereita, ei ollut niitä lainkaan nähnyt, vaan oli palannut kertomaan Napoleonille, ettei esteitä ollut lainkaan, lukuunottamatta kahta, Nivellesin ja Genappen teitä sulkevaa murrosta. Silloin kasvoi vilja jo korkeana; ratsupyssyillä aseistettu 95:s pataljoona Kemptin osastosta oli ylätasangon rinnettä pitkin kätkeytynyt viljapeltoihin.
Täten vahvistettuna ja varustettuna oli englantilais-hollantilaisen armeijan keskustalla mainio asema.
Vaaraa tässä asemassa tuotti vain Soignesin metsä, joka niihin aikoihin oli taistelukentän suoranaisena jatkona ja jonka katkaisivat Groenendaelin ja Boitsfortin lammet. Armeija ei olisi voinut hajaantumatta peräytyä sinne; rykmenttien olisi heti paikalla täytynyt jakaantua hyvin pieniin joukkoihin. Tykistö olisi vajonnut rämeisiin. Peräytyminen olisi useampain ammattimiesten vakuuttelujen mukaan — toiset sitä taas vastustavat, se mainittakoon — ollut kilpajuoksua elämästä ja kuolemasta.
Wellington lisäsi yhä keskustan voimia kahdella oikealta sivustalta otetulla Chassén rykmentillä, kahdella vasemmalta sivustalta kutsutulla Wingten rykmentillä sekä Clintonin osastolla. Englantilaisilleen, Halkettin rykmenteille, Mitchellin brigadille ja Maitlandin kaartilaisille, asetti hän ikäänkuin tukimuuriksi ja suojavarustukseksi Braunchweigin jalkaväen, Nassaun apujoukon, Kielmanseggen hannoverilaiset ja Omptedan saksalaiset. Näin oli hänen johdossaan kaksikymmentäkuusi pataljoonaa. Oikea siipi, sanoo Charras, työnnettiin keskustan taakse! Suunnaton patteri oli multasäkein piilotettu samaan paikkaan, jossa nykyään on n.k. "Waterloon museo." Sitä paitsi oli Wellington erääseen notkelmaan kätkenyt Somersetin rakuunakaartilaiset, tuhannenneljäsataa hevosta. Se muodosti toisen puoliskon tuota englantilaista ratsuväkeä, joka niin hyvin on ansainnut kuuluisuutensa. Jos Ponsomby olikin tuhottu, olihan Somerset jäljellä.
Patteri, josta valmiiksi tultuaan olisi muodostunut melkein kenttälinnoitus, oli sijoitettu erään matalan puutarhamuurin taa; muuria oli kaikessa kiireessä koetettu koroittaa ja vahvistaa hietasäkeillä ja paksulla multakerroksella. Työtä ei ehditty saada täydelleen suoritetuksi; ei ollut enään aikaa ympäröidä paikkaa paaluaitauksella.
Levotonna vaikka tyynen näköisenä istui Wellington ratsullaan, koko päivän samassa asennossa, vähän matkaa Mont-Saint-Jeanin vanhasta myllystä, joka seisoo vieläkin paikoillaan, jalavan alla, jonka muuan englantilainen vandalimaisessa innostuksessaan sittemmin osti kahdestasadasta frangista, sahautti kappaleiksi ja kuljetutti pois. Wellington pysyi paikallaan kylmäverisen urhoollisesti. Kuulia satoi satamalla. Kenttälähetti Gordon oli juuri kaatunut hänen sivultaan. Osoittaen erästä läheisyydessä räjähtänyttä pommia sanoi lordi Hill hänelle:
"Herrani, mitä ohjeita jätätte meille ja mitä käskette meidän tekemään, jos tuolla tavoin toimitatte itsenne hengiltä?"
"Tekemään niinkuin minä", vastasi Wellington.
Clintonille sanoi hän yksikantaan:
"Teidän tulee pysytellä tässä viimeiseen mieheen."
Ottelu kääntyi ilmeisesti huonolle tolalle. Wellington huusi vanhoille
Talaveran, Vittorian ja Salamancan tutuilleen:
"Pojat! Voiko väistyminen tulla kysymykseenkään? Ajatelkaa vanhaa Englantia!"
Kello neljän aikoihin horjahtivat eglantilaisten rivit taaksepäin. Äkkiä näkyi ylätasangon korkeimmalla kohdalla vain tykistö ja tarkk'ampujat; kaikki muu oli kadonnut. Ranskalaisten pommien ja kuulain ahdistamina väistyivät rykmentit saman notkelman suojaan, jossa nykyään Mont-Saint-Jeanin maatilasta viljelysmaille johtava polku kiemurtelee, syntyi peräyttävä liike, englantilaisten taistelurintama kätkeytyi näkyvistä, Wellington vetäytyi taaksepäin. "Peräytymisen alkua!" huudahti Napoleon.