KUUDES KIRJA

JAVERT

1.

Lepo alkaa.

Herra Madeleine toimitti Fantinen talossaan sijaitsevaan sairashuoneeseen. Hän jätti hänet laupeudensisarten huostaan, jotka panivat hänet vuoteeseen. Hän sai kovan kuumeen. Suurimman osan yötä hän houraili ja huusi. Lopulta hän kuitenkin vaipui uneen.

Seuraavan päivän keskivaiheilla heräsi Fantine, hän kuuli hengitystä vuoteensa äärestä, hän työnsi uutimet syrjään ja näki herra Madeleinen seisovan siinä vieressään, silmät tähdättyinä johonkin hänen päänsä yläpuolelle. Tämä katse oli täynnä sääliä, tuskaa ja rukousta. Hän seurasi sen suuntaa ja näki sen kohdistuvan seinään kiinnitettyyn ristiinnaulitunkuvaan.

Herra Madeleine oli nyt Fantinen silmissä tykkänään muuttanut muotoansa. Hän näytti hänestä valohohteen ympäröimältä. Madeleine oli ikäänkuin rukouksiin vaipunut. Fantine katseli häntä kauvan, uskaltamatta keskeyttää. Sitten kysyi hän arasti:

"Mitä Te siinä teette?"

Herra Madeleine oli ollut tässä asennossa jo tunnin ajan. Hän oli odottanut Fantinen heräämistä. Hän tarttui tytön käteen, koetteli hänen valtasuontansa ja vastasi:

"Mitenkä voitte nyt?"

"Hyvin, nukuinkin aika lailla", sanoi hän. "Luulen tästä pian paranevani. Ei tämä niin vaarallista ole".

Madeleine virkkoi sitten, vastaten hänen ensimäiseen kysymykseensä ikäänkuin olisi sen vast'ikään kuullut:

"Minä rukoilin tuota kärsivää tuolla ylhäällä".

Ja lisäsi ajatuksissaan: "Täällä alhaalla kärsivän puolesta".

Herra Madeleine oli käyttänyt yön ja aamupäivän tietojen hankkimiseen.
Hän tiesi nyt kaikki. Hän tunsi pienimpiä yksityiskohtiaan myöten
Fantinen surkean tarinan. Hän jatkoi:

"Te olette paljon kärsinyt, äiti parka! Oi, älkää kohtaloanne surkutelko, Teillä on nyt valittuin osa. Tällä lailla tekevät ihmiset enkeleitä. Se ei ole heidän vikansa; he eivät osaa toisin menetellä. Katsokaas: helvetti, josta tulette, on ensimäinen muoto taivasta. Täytyy alkaa siitä".

Hän huokasi raskaasti. Ja Fantine hymyili hänelle tuota merkillistä hymyään, josta puuttui kaksi hammasta.

Javert oli samana yönä kirjottanut kirjeen. Hän jätti tämän kirjeen itse seuraavana aamuna Montreuil-sur-Merin postitoimistoon. Se oli osotettu Pariisiin: Herra Chabouilletille, herra poliisipäällikön sihteerille. Vahtiaseman tapahtumat olivat tulleet yleisesti tiedoksi, ja niin päättelivätkin postitoimiston hoitajatar ja muutamat muutkin henkilöt, jotka näkivät kirjeen ennen lähettämistä ja jotka tunsivat Javertin käsialan osotteessa, että kirje sisälsi hänen eronhakemuksensa.

Herra Madeleine kiiruhti kirjottamaan Thénardiereille. Fantine oli heille velkaa satakaksikymmentä frangia. Hän lähetti heille kolmesataa frangia, käskien heitä pitämään summan hyvänään ja heti tuomaan lapsen Montreuil-sur-Meriin, missä sen sairas äiti sitä kärsimättömästi odotti.

Tämä häikäisi Thénardierin. — "Älkäämme hiidessä päästäkö lasta käsistämme!" sanoi hän eukolleen. "Tuosta pikku sirkkusestapa alkaa vääntyä oikea lypsylehmä. Arvaanpa asian. Joku löylynlyömä on piikiintynyt äitiin".

Thénardier lähetti vastaukseksi mainiosti sommitellun menoluettelon, joka päättyi viiteensataan frangiin. Tähän luetteloon sisältyi muuan yli kolmensadan frangin erä kahden eittämättömän varman laskun nojalla, toinen lääkäriltä, toinen apteekkarilta, jotka olivat hoitaneet ja lääkinneet kahden pitkän sairauden aikana Époninea ja Azelmaa. Kuten olemme huomauttaneet, ei Cosette ollut päivääkään sairastanut. Tarvitsi vain hiukan muuttaa nimiä, siinä koko juttu. Thénardier kirjotti luettelon syrjään: saatu rahassa kolmesataa frangia.

Herra Madeleine lähetti heti kolmesataa frangia lisää ja kirjotti:
Tuokaa heti Cosette tänne.

"Hei hemmetissä!" sanoi Thénardier, "älkäämme hellittäkö lasta käsistämme".

Mutta Fantine ei ottanut parantuakseen. Hän oli yhä sairashuoneessa.

Sisaret olivat alussa vain sangen vastenmielisesti hoitaneet ja vaalineet "tätä naikkosta". Joka on nähnyt Reimsin tuomiokirkon korkokuvat, muistaa varmaankin sen alahuulen nyrpistyksen, millä viisaat neitseet kunnioittavat tyhmiä neitseitä. Tuo antiikkinen ylenkatse, jota vestanneitsyet osottivat itämaalaisille ilotytöille, on kaikkein syvimpiä naisellisen arvokkuuden tunteita; laupeuden sisaret olivat sitä tunteneet, sitäkin suuremmassa määrässä, kun heidän uskontonsa oli siinä apuna. Mutta muutamain päiväin päästä oli Fantine riisunut heiltä aseet. Hänellä oli aina huulillaan lempeitä ja ystävällisiä sanoja, ja hänen äidinrakkautensa oli liikuttava. Kerrankin kuulivat sisaret hänen kuumehoureissa puhelevan: "Minä olen syntiä tehnyt, mutta kun saan lapseni luokseni, niin on se sen merkki, että Jumala on minulle anteeksi antanut. Kun minä vielä paheessa ryvin, en olisi tahtonut pitää Cosettea luonani, minä en olisi voinut kestää hänen ihmettelevää, surullista katsettaan. Mutta juuri hänen tähtensähän minä pahetta harjotinkin, ja siitä syystä antaa Jumala minulle anteeksi. Minä tunnen varmasti Jumalan siunauksen heti kun Cosette vaan tulee tänne. Minä häntä katselisin, tekisi minulle niin hyvää katsella sitä viatonta lasta. Hän ei tiedä mitään. Hänhän on enkeli, sisareni! Siinä ijässä eivät siivet vielä ole pudonneet".

Herra Madeleine kävi häntä katsomassa kaksi kertaa päivässä, ja aina kysyi Fantine häneltä:

"Joko minä kohta saan nähdä Cosetteni?"

Hän vastasi:

"Ehkä huomen-aamulla. Odotan häntä saapuvaksi millä hetkellä tahansa".

Ja äidin kalpeat kasvot säteilivät.

"Ah!" sanoi hän, "kuinka tulenkaan onnelliseksi!"

Sanoimme juuri, ett'ei hän ottanut parantuakseen. Päinvastoin näytti hänen tilansa pahenevan viikko viikolta. Tämä paljaalle iholle hartioiden väliin pistetty lumikourallinen oli saanut aikaan äkillisen seisahduksen hikirauhasten toiminnassa, ja seurauksena oli, että hänessä jo vuosikausia kytenyt tauti nyt puhkesi voimakkaammin ilmi. Niihin aikoihin alettiin rintatautien tutkimisessa ja hoidossa seurata Laënnecin mainioita ohjeita. Lääkäri tutki Fantinea ja pudisti päätään.

Herra Madeleine sanoi lääkärille:

"No?"

"Eikö hänellä ole lapsi, jota hän haluaa nähdä?" kysyi lääkäri.

"On".

"Koettakaa noutaa se kiiruusti".

Herra Madeleine vavahti.

Fantine kysyi häneltä:

"Mitä lääkäri sanoi?"

Herra Madeleine pakottautui hymyyn.

"Hän käski noutamaan hyvin pian lapsenne. Siitä Te paranette".

"Oi niin!" huudahti hän, "siinä on hän oikeassa! Mutta minkätähden viivyttelevät ne Thénardierit niin kauvan sitä lasta! Oi, hän tulee, minun pikku Cosetteni! Vihdoinkin saan nähdä tuon kultalapsen ja pitää hänet oikein luonani!"

Mutta Thénardier "ei hellittänytkään lasta käsistään", vetihän vaan tuhansia verukkeita. Cosette oli muka hiukan sairaloinen vielä eikä voinut näin talvisydännä lähteä matkalle. Ja sitten oli siellä ja täällä paikkakunnalla joukko kiireellisiä pikku velkoja, joista hänen piti nyt ottaman selkoa, j.n.e., j.n.e.

"Minä lähetän jonkun hakemaan Cosetten", sanoi ukko Madeleine. "Jos on tarvis, lähden itse".

Hän piirsi Fantinen sanelun mukaan seuraavan kirjeen, jonka alle
Fantine piirsi nimensä:

"Herra Thénardier,

"Jättäkää Cosette tämän kirjelipun tuojalle. Kyllä ne pikku velat maksetaan. Saan täten tervehtiä kunnioittaen.

"Fantine".

Sillävälin sattui muuan aavistamaton tapaus. Veistäkäämmepä miten veistämmekin sitä salaperäistä marmorilohkaretta, mistä elämämme on muodostettu, aina näkyy siinä kohtalon musta juova.

2.

Miten Deanista voi tulla Champ.

Eräänä aamuna herra Madeleinen istuessa työhuoneessaan järjestämässä edeltäpäin muutamia kiireellisiä virka-asioita Montfermeilen matkan varalta, tultiin ilmottamaan, että poliisikomisario Javert tahtoi häntä puhutella. Kuullessaan tuon nimen ei herra Madeleine voinut olla tuntematta vastenmielistä vaikutusta. Vahtiasemalla sattuneiden tapausten jälkeen oli Javert alkanut vältellä häntä yhä enemmän, eikä herra Madeleine ollut häntä sen koommin nähnyt.

"Käskekää sisään", sanoi hän.

Javert astui huoneeseen.

Herra Madeleine istui lähellä uunia, kynä kädessä, katse kiintyneenä asiakirjavihkoon, jota hän selaili ja johon hän teki syrjähuomautuksia ja joka sisälsi katupoliisin tiedonantoja rikkomuksista järjestyssääntöjä vastaan. Hän ei antanut Javertin tulon lainkaan häiritä itseään. Hän ei saattanut olla ajattelematta Fantine raukkaa, ja hän katsoi sopivaksi esiintyä kylmänä, virallisena.

Javert tervehti kunnioittavasti herra pormestaria, joka istui selkä päin. Herra pormestari ei suvainnut katsahtaakaan häneen, vaan jatkoi asiakirjojensa tarkastelemista.

Javert eteni pari kolme askelta ja pysähtyi sitten, hiljaisuutta häiritsemättä.

Kasvonpiirteiden tutkija, joka olisi tuntenut Javertin luonteen, joka olisi pitempiä aikoja tarkastellut tätä sivistyneen yhteiskunnan palvelukseen joutunutta villi-ihmistä, tätä kummallista roomalaisen, spartalaisen, munkin ja sotamiehen sekotusta, tätä läpeensä rehellistä vakoilijaa, tätä neitseellistä salaurkkijaa, kasvonpiirteiden tutkija, joka olisi tuntenut hänen salaisen, vanhan vastenmielisyytensä herra Madeleinea kohtaan, hänen riitansa pormestarin kanssa Fantinen jutussa, ja joka olisi nyt silmäillyt Javertia, olisi hämmästyneenä huudahtanut: Mitä on tapahtunut? Jokainen, joka olisi tuntenut hänen suoran, selvän, lahjomattoman, ankaran ja jyrkän omantuntonsa, olisi huomannut, että Javertille oli sattunut joku merkittävämpi sisäinen kamppailu. Sillä Javertin sielussa ei liikkunut mitään, mikä ei myös kuvastunut hänen kasvoilleen. Hän oli taipuvainen, kuten rajut ihmiset yleensä, odottamattomiin äkkikäänteisiin. Hänen kasvoillaan ei ollut vielä milloinkaan esiintynyt näin outoa, näin kummallista ilmettä. Sisään astuessaan oli hän kumartanut herra Madeleinelle, silmissä katse, missä ei näkynyt ei kaunaa, ei vihaa eikä epäluuloa, ja jäänyt seisomaan hänen nojatuolinsa taakse; ja yhä seisoi hän siinä nöyrässä asennossa, teeskentelemättömän jyrkkänä ja kylmänä kuin mies, joka ei ole koskaan lempeä ollutkaan ja joka on aina ollut kärsivällinen; hän odotti sanaakaan sanomatta, hievahtamattakaan, rehellisesti, tyynesti alistuvana, että herra pormestari suvaitsisi kääntyä; hän seisoi siinä rauhallisena, vakavana, hattu kädessä, silmät maahan luotuina, kasvoilla ilme kuin sotilaan upseerinsa tai syyllisen tuomarinsa edessä. Kaikki tunteet, kaikki muistot, joiden saattoi otaksua ennen liikkuneen hänen sisimmässään, olivat nyt kadonneet. Näille tutkimattomille, kivenliikkumattomille kasvoille kuvastui enää vain alakuloinen murhe. Koko hänen olentonsa henki nöyryyttä ja järkähtämätöntä tahtoa sekä oudon urheata masentumusta.

Vihdoin laski herra pormestari kynänsä ja kääntyi puoliksi päin:

"No, mikä nyt on hätänä, Javert?"

Javert ei heti vastannut, aivankuin ajatuksiaan kootakseen; sitten kohotti hän äänensä ja sanoi jonkunlaisella surullisella juhlallisuudella, mihin sisältyi yksinkertaista suoruuttakin:

"Se vaan on hätänä, herra pormestari, että hiljan on tehty rikollinen teko".

"Mikä teko?"

"Alempiarvoinen virkamies on ylempäänsä kohtaan käyttäytynyt tavalla, jossa ilmenee mitä rikollisin kunnioituksen puute. Minä pyydän täten virkavelvollisuuttani noudattaen saattaa asian Teidän tietoonne".

"Kuka on tuo alempiarvoinen virkamies?" kysyi herra Madeleine.

"Minä", vastasi Javert.

"Te?"

"Minä".

"Ja kuka on tuo ylempiarvoinen virkamies, jota kohtaan alempiarvoinen olisi käyttäytynyt sopimattomasti?"

"Te, herra pormestari".

Herra Madeleine kohousi tuolillaan. Javert jatkoi vakavan näköisenä, silmät yhä maahan luotuina:

"Herra pormestari, minä pyydän Teitä nöyrimmästi toimimaan niin, että hallitus panee minut viralta".

Ylen hämmästyksissään avasi herra Madeleine suunsa puhuakseen. Javert keskeytti:

"Sanonette kai, että minä olisin itse voinut pyytää virkaeroa, mutta se ei riitä. Virkaeron pyytäminen on kunniallista. Mutta minä olen rikkonut, minun tulee saada rangaistukseni. Minut pitää erottaa".

Ja pienen vaitiolon jälkeen hän lisäsi:

"Herra pormestari, Te olitte minulle äskettäin ankara syyttä suotta.
Olkaa nytkin ankara, kun on todellista syytä".

"Mutta minkätähden?" huudahti herra Madeleine. "Mitä Te tuolla käsittämättömällä puheellanne oikeastaan tarkotatte? Milloin olette Te käyttäytynyt minua kohtaan rikollisella tavalla? Mitä olette Te tehneet? Mihin Te nyt tähtäätte? Te syytätte itseänne, Te tahdotte eroa…"

"Erottamista", korjasi Javert.

"Erottamista, olkoon. Hyvä. Mutta en ymmärrä koko jutusta mitään".

"Kyllä Te pian ymmärrätte, herra pormestari".

Javert huokasi rintansa syvyyksistä ja jatkoi yhä kylmänä ja murheellisena.

"Herra pormestari, kuusi viikkoa sitten jouduin tuon tyttö-jutun takia raivoihini, minä annoin Teidät ilmi".

"Annoitte ilmi!"

"Pariisin poliisipäällystölle".

Herra Madeleine, joka ei nauranut juuri useammin kuin Javertkaan, purskahti nauruun.

"Te ilmotitte minut pormestariksi, joka tekee vääryyttä järjestysvallalle".

"Entiseksi rangaistusvangiksi".

Pormestari valahti tuhkanharmaaksi.

Javert, joka ei ollut katsettaan kohottanut, jatkoi:

"Siksi Teitä luulin. Jo pitkät ajat olin huomaavinani yhtä ja toista. Sama näkö, tiedustelut, joita Te olitte toimittaneet Faverollesissa, Teidän suunnattomat hartiavoimanne, vanhan Faucheleventin seikka, Teidän ampumataitonne, Teidän hiukan laahustava käyntinne, kaikki tämä oli vahvistavinaan epäilyksiäni. Tyhmyyksiä! Mutta kuten sanottu: minä pidin Teitä eräänä Jean Valjeanina".

"Eräänä…? Mikä olikaan nimi?"

"Jean Valjean. Se oli muuan rangaistusvanki, jonka kaksikymmentä vuotta sitten näin, ollessani Toulonissa vanginvartija-apulaisena. Vankilasta päästyään näyttää tämä Jean Valjean varastaneen eräältä piispalta, sitten teki hän toisen ryöstön ase kädessä, julkisella tiellä, uhrina muuan pieni savoijalaispoika. Jo kahdeksan vuotta on hän osannut etsiskelemisistä huolimatta pysytellä piilossa, ties miten. Minä uumoilin… — Ja niin tulin tehneeksi tekoseni! Viha ja raivo minut valtasi, minä annoin Teidät ilmi poliisipäällystölle".

Herra Madeleine, joka oli jälleen ottanut asiakirjavihkon käteensä, kysyi mitä välinpitämättömimmällä äänellä:

"Ja mitä Teille vastattiin?"

"Että minä olin hullu".

"No?"

"No, siinä he olivat oikeassa".

"On hauskaa, että tunnustatte sen".

"Täytyy, koska oikea Jean Valjean on löytynyt".

Lehti, jota herra Madeleine piteli, putosi hän käsistään, hän kohotti päänsä, katsoi tarkasti Javertia ja sanoi kummallisella äänenpainolla: "Vai niin!"

Javert jatkoi:

"Seikka on seuraava, herra pormestari. Ailly-le-Haut-Clocherin seutuvilla eleli muuan vanhahko mies, jota kutsuttiin ukko Champmathieuksi. Äijä eli hyvin kurjissa oloissa. Se ei herättänyt huomiota. Ei niistä sellaisista oikein tiedä, millä ne elävät. Mutta hiljattain, tänä syksynä, vangittiin ukko Champmathieu omenanvarkaudesta, erään … no, nimi on yhdentekevä! Varkaus, kapuaminen muurin yli, katkaistuja oksia. Champmathieu pistetään siis kiinni. Tavattiin vielä omenapuun oksa kädessä. Äijä rautoihin. Tähän asti on siis juttu sangen yksinkertainen. Mutta nyt tapahtuu kummia. Kun paikkakunnan oma vankila on huonossa kunnossa, katsoo tutkintotuomari parhaaksi lähettää Champmathieu Arrasiin, missä on varsinainen maakunnan vankila. Tässä Arrasin vankilassa on muuan entinen rangaistusvanki Brevet, joka istuu ties mistä syystä, ja josta hyvän käytöksensä takia oli tehty ovenvartija. Herra pormestari, tuskin on Champmathieu astunut maalle, kun Brevet huudahtaa: 'Ei, mutta tuon miehen minä tunnen! Se on entinen kaleeriorja. Katsokaahan minuun hiukan, ukkoseni! Te olette Jean Valjean!' — 'Jean Valjean! Kuka Jean Valjean?' Champmathieu näyttelee hämmästynyttä. — 'Älä siinä konstaile', sanoo Brevet. 'Sinä olet Jean Valjean! Sinä olet ollut Toulonin vankilassa, kaksikymmentä vuotta sitten. Yhdessä vielä oltiinkin'. — Champmathieu kieltää. Lempo vieköön! Kyllähän sen ymmärtää. Otetaan asiasta selkoa. Tutkitaan hiukan juttua. Saadaan tietoon yhtä ja toista. Tämä Champmathieu on kolmisenkymmentä vuotta takaperin ollut puiden karsijana useissa paikoin, mutta pääasiallisesti Faverollesissa. Siellä haihtuivat hänen jälkensä. Kauvan aikaa myöhemmin nähdään hänet Auvergnessä; sitten Pariisissa, missä hän sanoo olleensa vaunuseppänä, ja hänen tyttärensä oli muka ollut siellä myöskin pesijättärenä, mutta sitä ei ole todistettu; lopuksi tälläkin seudulla. Mitä oli siis ollut tämä Jean Valjean ennen joutumistaan linnaan raskaan varkausyrityksensä takia? Puiden karsija. Missä? Faverollesissa. Toinen seikka. Tämän Valjeanin ristimänimi oli Jean, ja hänen äitinsä sukunimi oli Mathieu. Mikä onkaan siis luonnollisempaa ajatella kuin että hän otti vankilasta päästyään äitinsä nimen, piiloutuakseen sen taakse, ja että hänen nimekseen siis tuli Jean Mathieu? Hän menee Auvergneen. Jeanista muovaa seudun ääntämistapa Chanin: hän saa nimen Chan Mathieu. Miehemme ei pane vastaan, ja niin hänestä tulee Champmathieu. Olette kai ymmärtänyt? Tiedustellaan Faverollesista. Jean Valjeanin perhettä ei siellä enää ole. Ei tiedetä, minne se on painunut. Kuten tietänette, tapahtuu näillä seuduin usein tällaisia perheiden häviämisiä. Etsitään, ei mitään löydetä. Kun eivät moiset ihmiset ole lokaa, ovat ne tomua. Ja kun jutun alku ulottuu kolmekymmentä vuotta taaksepäin, ei löydy enää Faverollesissa ketään, joka tuntisi Jean Valjeanin. Tiedustellaan Toulonista. Brevetiä lukuunottamatta on vain kaksi vankia, jotka ovat nähneet Jean Valjeanin. Ne ovat ikuiseksi tuomitut Cochepaille ja Chenildieu. Ne tuotetaan vankilasta paikalle. Heille näytetään tuo luuloteltu Champmathieu. He eivät epäröi hetkeäkään. He todistavat niinkuin Brevetkin: mies on Jean Valjean. Sama ikä: viisikymmentäneljä vuotta, sama pituus, sama näkö, vallan sama mies, kyllä se on hän. Asian ollessa tällä kohdalla lähetin minä ilmiantoni Pariisiin. Minulle vastattiin, että minä hulluja hupsin ja että Jean Valjean istuu Arrasissa oikeuden käsissä. Ymmärrätte helposti, miten tämä hämmästytti minua, minua, joka luulin päässeeni täällä samaisen Jean Valjeanin jäljille! Kirjotin herra tutkintatuomarille. Hän puhuu minulle Champmathieusta…"

"Entä sitten?" katkaisi herra Madeleine.

Javert vastasi yhtä tyynenä, yhtä alakuloisena:

"Herra pormestari, totuus on totuus. Minä olen kovin pahoillani, mutta se mies on kuin onkin Jean Valjean. Minäkin hänet siksi tunsin".

Herra Madeleine virkkoi hyvin matalalla äänellä:

"Oletteko varma?"

Javert nauroi tuota sääliväistä naurua, joka lähtee syvästä vakaumuksesta: "Vai varmako!"

Sitten viipyi hän hetkisen ajatuksissaan hypistellen koneenomaisesti sahajauhoa, jota oli pöydällä pienessä puukupissa musteen kuivattamista varten, ja jatkoi:

"Ja nyt kun minä olen nähnyt oikean Jean Valjeanin, en enää ymmärrä, miten olen voinut epäilläkään ketään muuta. Pyydän Teiltä anteeksi, herra pormestari".

Lausuessaan nämä rukoilevat ja vaikeat sanansa miehelle, joka kuusi viikkoa aikaisemmin oli nöyryyttänyt häntä koko vahtimiehistön läsnäollessa ja tiuskaissut: ulos! oli tässä ylpeän Javertin kääntymisessä hänen tietämättäänkin jonkunlaista suoraa arvokkuutta. Herra Madeleine vastasi hänen pyyntöönsä vain tällä tuimalla kysymyksellä:

"Ja mitä se mies itse sanoo?"

"Siinäpä sitä ollaan, herra pormestari, juttu on huono. Jos se on Jean Valjean, niin on kysymyksessä uudistettu rikos. Lapsi kun hyppää muurin yli, taittaa oksan, sieppaa omenoita, niin se on vain pientä koirankuria; miehelle on se pahanteko; rangaistusvangille on se rikos. Muurin yli hyppääminen ja varkaus, molemmat ovat tapahtuneet. Juttu ei kuulu enää järjestyspoliisille, se kuuluu rikosoikeudelle. Kysymyksessä ei ole enää muutamain päiväin vesi ja leipä, vaan kaleerivankila iki-ajoiksi. Ja sitten on se pikku savoijalaisen juttu, joka toivottavasti myös selviää. Hitto vieköön; onpa siinä kestämistä yhdelle miehelle, vai miten? Kyllä, ehkä jollekin toiselle, mutta ei Jean Valjeanille. Sillä Jean Valjean on ovela. Siitäkin minä hänet tunnen. Joku toinen jo luulisi, että nyt hukka perii; hän menoaisi, hän huutaisi, pata porajaa tulella, hän ei tahtoisi olla Jean Valjean j.n.e. Mutta hän ei ole ymmärtävinään hölyn pölyä koko jutusta, hän sanoo: 'Minä olen Champmathieu, ja siitä en hellitä!' Hän hämmästelee, hän töllistelee, on muka niin parempi. Oh! Kyllä se veijari osaa pelinsä. Mutta saman tekevä, todistukset ovat selvät. Neljä henkilöä tuntee hänet, kyllä tuo vanha konna nyt lukunsa kuulee. Asia on Arrasin rikosoikeuden tutkittavana. Minäkin menen sinne todistamaan. Olen saanut jo haasteen".

Herra Madeleine oli jälleen syventynyt työhönsä, tarttunut asiakirjavihkoonsa, jota hän nyt rauhallisesti selaili, lukien ja kirjotellen väliin hyvin touhuissaan. Hän kääntyi Javertiin päin:

"Riittää, Javert. Itse asiassa huvittavat nämä yksityiskohdat minua sangen vähän. Me vaan aikaa suotta kulutamme, ja kiireelliset asiat odottavat. Javert, menkää heti tuon hyvän eukko Buseaupiedin luo, joka myy yrttejä Saint-Saulven kadun kulmassa. Sanokaa hänelle, että hänen tulee ajaa kannettansa kuorma-ajuri Pierre Chesnelongia vastaan. Tämä mies on raaka ja huolimaton, joka on ollut vähällä murskata tämän naisen ja hänen lapsensa. Hänen täytyy saada rangaistuksensa. Sitten menette Te herra Charcellayn luokse Montre-de-Champignyn kadulle. Hän valittaa, että viereisen talon räystäskouru ajaa kaiken sadeveden hänen puolelleen ja kaivaa hänen talonsa perustuksia. Sen jälkeen käytte Te tutkimassa niitä järjestysrikkomuksia, joita on minulle ilmotettu Guibourgin kadulta leski Doriksen luota ja Garraud-Blancin kadulta rouva Renée le Bossén luota, sekä teette pöytäkirjat. Mutta siinä on Teille ehkä liiaksikin tehtävää. Teidänhän tulee poistua joksikin aikaa? Ettekö sanonut lähtevänne Arrasiin tuon äskeisen asian vuoksi viikon tai parin kuluttua?…"

"Ennemmin, herra pormestari".

"Milloin sitte?"

"Minähän jo luullakseni sanoinkin herra pormestarille, että juttu on esillä huomenna ja että minä lähden kyytivaunuilla jo tänä yönä".

Herra Madeleine teki huomaamattoman eleen.

"Ja kauvanko juttu kestää?"

"Korkeintaan päivän. Tuomio julistetaan viimeistään huomenna myöhään illalla. Mutta minä en jää tuomiota odottamaan, jonka minä jo edeltä päin arvaan. Annettuani todistukseni palaan heti tänne takaisin".

"Hyvä", sanoi herra Madeleine.

Ja hän viittasi Javertia poistumaan.

Javert ei liikahtanut.

"Anteeksi, herra pormestari", sanoi hän.

"Mitä vielä?" kysyi herra Madeleine.

"Herra pormestari, pyydän yhä vielä muistuttaa yhtä asiaa".

"Mitä?"

"Että minut pitää erotettaman virastani".

Herra Madeleine nousi seisoalleen.

"Javert, Te olette kunnian mies ja minä panen Teihin suurta arvoa. Te liiottelette rikkomustanne. Sekin oli loukkaus, joka koski vain minua yksityisesti. Javert, Te ansaitsette nousta, ettekä laskea. Tahdon, että Te pysytte paikallanne".

Javert katsahti herra Madeleineen tuolla vilpittömällä silmäyksellään, jonka pohjassa luuli näkevänsä hänen ahdasalaisen, mutta jäykän ja puhtaan omantuntonsa, ja hän sanoi tyynesti:

"Herra pormestari, siihen en voi suostua".

"Toistan vieläkin", vastusti herra Madeleine, "että asia koskee vain minua".

Mutta omille ajatuksilleen uskollisena jatkoi Javert:

"Mitä liiottelemiseen tulee, niin en minä liiottele lainkaan. Ajattelen näin. Minä epäilin Teitä syyttömästi! Sehän ei ole mitään. Meidän oikeutemmehan on epäillä, vaikka tässä epäilemisessä voidaankin mennä liian pitkälle. Mutta kun minä ilman todisteita, vihan puuskauksessa, kostoa etsien ilmiannoin Teidät rangaistusvangiksi, Teidät, kunnianarvoisen vanhuksen, pormestarin, hallitusmiehen! niin tapahtui siinä raskas, sangen raskas rikos. Minä loukkasin esivaltaa Teidän henkilössänne, minä esivallan palvelija! Jos joku minun käskynalaisistani olisi tehnyt sen, minkä minä tein, olisin minä julistanut hänet palvelukseen kelpaamattomaksi ja erottanut virasta. Mitä nyt sanotte? — Sallikaahan, herra pormestari, sananen vielä, olen usein eläissäni ollut ankara. Toisia kohtaan. Se oli oikein. Tein hyvin. Ell'en minä nyt olisi ankara itseäni kohtaan, niin kaikki se, minkä minä olisin oikein tehnyt, muuttuisi vääräksi. Tuleeko minun säästää itseäni enemmän kuin muita? Ei. Mitä! Kykenisinkö minä rankaisemaan vain muita, enkä itseäni! Silloinpa minä olisin kurja ihminen! Silloin olisivat oikeassa ne, jotka sanovat: Tuo Javert-lurjus! Herra pormestari, minä en toivo, että Te kohtelisitte minua hyvyydellä, Teidän hyvyytenne on synnyttänyt minussa pahaa verta, kun se osottautui muille, minä en halua sitä itselleni osotettavaksi. Hyvyys, joka asettaa yleisen naisen kunniallisen kansalaisen yläpuolelle, poliisipalvelijan pormestaria korkeammalle, alemman ylempäänsä arvokkaammaksi, sellainen hyvyys on minun mielestäni huonoa hyvyyttä. Tämä hyvyys hajottaa yhteiskunnan liitoksia. Hyvä Jumala! On varsin helppoa olla hyvä, mutta vaikeampaa on noudattaa oikeutta. Katsokaahan! jos Te olisitte ollut se, joksi minä Teitä luulin, en minä olisi suinkaan ollut hyvä Teitä kohtaan, sen olisitte saanut nähdä! Herra pormestari, minun tulee kohdella itseäni niinkuin kohtelisin muita. Kun minä pahantekijöitä rankaisin, kun minä hirtehisiä säälimättömästi pitelin, sanoin usein itselleni: 'Jos sinä veikkoseni milloin kompastut; jos minä sinut virheestä tavotan, varo silloin!' — Nyt minä olen kompastunut, nyt minä olen itseni virheestä tavottanut, sitä pahempi! Hyvä, kun ajetaan pois, erotetaan virasta, rangaistaan! Onhan minulla terveet käsivarret, minä rupeaisin maantöihin, yks' kaikki se minulle. Herra pormestari, virkakunnan etu vaatii varottavaa esimerkkiä. Minä pyydän yksinkertaisesti komisario Javertin erottamista".

Kaikki tämä lausuttiin nöyrän ylpeällä, masennetun vakuuttavalla äänenpainolla, mikä loi jonkunlaista outoa suuruutta tähän kummalliseen, läpirehelliseen mieheen.

"Saammepa nähdä", virkkoi herra Madeleine.

Ja hän ojensi Javertille kätensä.

Javert peräytyi askeleen ja sanoi peljästyneenä:

"Anteeksi, herra pormestari, mutta se ei käy laatuun. Pormestari ei ojenna kättään sala-urkkijalle".

Ja hampaittensa välistä mutisi hän:

"Sala-urkkija, niin; siitä hetkestä, kun olen käyttänyt väärin poliisivaltaani, olen vain kurja sala-urkkija".

Sitten kumarsi hän syvään ja astui ovelle.

Siinä kääntyi hän ympäri ja sanoi, silmät maahan luotuina:

"Herra pormestari, minä toimitan palvelusta siksi, kunnes paikkani täytetään".

Hän läksi. Herra Madeleine kuuli ajatuksiin vaipuneena hänen lujain, varmojen askeltensa etenevän käytävän kivilattialla.