The Project Gutenberg EBook of Kurjat I, by Victor Hugo
This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org/license
Title: Kurjat I Fantine
Author: Victor Hugo
Translator: Vihtori Lehtonen
Release Date: January 5, 2015 [EBook #47876]
Language: Finnish
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KURJAT I ***
Produced by Tapio Riikonen
KURJAT I
Fantine
Kirj.
VICTOR HUGO
Ranskasta (Les Misérables) suomensi Vihtori Lehtonen
Helsingissä 1908,
Suomalainen Kustannusosakeyhtiö Kansa.
Viipurissa 1908,
Viipurin Uusi Kirjapaino- ja Sanomalehti-Osakeyhtiö.
SISÄLLYS:
Victor Hugo
Ensimmäinen osa. Fantine I.
Ensimmäinen kirja: Eräs hurskas mies.
1. Herra Myriel.
2. Herra Myrielistä tulee hänen ylhäisyytensä Bienvenu.
3. Hyvällä piispalla hankala hiippakunta.
4. Teot ja sanat sopusoinnussa keskenään.
5. Miten hänen ylhäisyytensä Bienvenu sai pukunsa kestämään kauvan.
6. Ketä hän käytti talonsa vartijana.
7. Cravatte.
8. Viisaustiedettä viinilasin ääressä.
9. Sisar kertoo veljestään.
10. Piispa tapaa valoa siellä, missä ei odottanut sitä olevankaan.
11. Varjoa.
12. Hänen ylhäisyytensä Bienvenun yksinäisyys.
13. Mitä hän uskoi.
14. Mitä hän ajatteli. Viimeinen sana.
Toinen kirja. Lankeemus.
1. Matkapäivän ilta.
2. Varovaisuus neuvoo viisautta.
3. Ehdottoman tottelevaisuuden sankaruutta.
4. Tarkkoja tietoja Pontarlierin juustokeittiöistä.
5. Yön rauha.
6. Jean Valjean.
7. Epätoivo.
8. Öisellä ulapalla.
9. Uusia vääryyksiä.
10. Herännyt mies.
11. Mitä hän tekee.
12. Piispa toimii.
13. Pikku-Gervais.
Kolmas kirja. Vuonna 1817.
1. Vuosi 1817. 2. Neljä paria. 3. Neljä ja neljä. 4. Tholomyès on niin hyvällä tuulella, että laulaa espanjalaisen laulun. 5. Bombardan ravintolassa. 6. Luku, missä lempi lekkuu. 7. Tholomyèsin viisaus. 8. Hevosen kuolema. 9. Hauskan leikin hauska loppu.
Neljäs kirja. Kun uskoo, niin usein menettää.
1. Äiti tapaa äidin 2. Kahden luihun ihmisen alustava hahmottelu 3. Leivonen
Toinen Osa. Fantine II.
Viides kirja. Perikatoon kulkemassa.
1. Edistysaskeleita mustan lasiteollisuuden alalla.
2. Madeleine.
3. Laffitten pankkiin talletetut rahat.
4. Herra Madeleine surupuvussa.
5. Uhkaavia välähdyksiä taivaanrannalla.
6. Ukko Fauchelevent.
7. Fauchelevent pääsee puutarhuriksi Pariisiin.
8. Rouva Victurnien tuhlaa kolmekymmentäviisi frangia
siveyttä edistääkseen.
9. Rouva Victurnienin menestys.
10. Menestyksen seurauksia.
11. Christus nos liberavit.
12. Herra Bamatabois tyhjää toimittamassa.
13. Eräitä kunnallispoliisia koskevia kysymyksiä ratkaistaan.
Kuudes kirja. Javert.
1. Lepo alkaa. 2. Miten Jeanista voi tulla Champ.
Seitsemäs kirja. Champmathieun juttu.
1. Sisar Simplice.
2. Mestari Scaufflairen terävänäköisyys.
3. Myrsky ihmissielussa.
4. Millaisiin muotoihin kärsimys voi pukeutua ihmisen nukkuessa.
5. Puolapuut.
6. Sisar Simpliceä koetellaan.
7. Perille saapunut matkustaja valmistelee paluuretkeänsä.
8. Helppo pääsy istuntosaliin.
9. Paikka, missä varmat mielipiteet muodostuvat.
10. Kieltämis-järjestelmä.
11. Champmathieu hämmästyy yhä enemmän.
Kahdeksas kirja. Jälkimainingit.
1. Missä kuvastimessa herra Madeleine katselee tukkaansa. 2. Fantine on onnellinen. 3. Javert on tyytyväinen. 4. Järjestysvalta tarttuu jälleen saaliseensa. 5. Sopiva hauta.
VICTOR HUGO.
Ainoastaan maanmiehensä Shakespearen asettaa englantilainen henkevä runoilija ja arvostelija Swinburne koko maailmankirjallisuudessa Hugon edelle, monien muitten tekemättä tätäkään poikkeusta. Vertauksiakin varoessa täytyy sanoa, että Hugo on Ranskan loistavin nero ja menneen vuosisadan kaikkein etumaisia miehiä mihin maahan nähden tahansa. Ei ole ainoankaan kirjailijan kuolonviestiä kuultu koko yhteiskunnassaan niin pohjattomalla maan surulla ja vainajan suuren elämäntyön kunnioituksella, kuin keväällä 1885 Ranskassa hänen. Ylväänä aatteen miehenä, isänmaan ja yhteiskunnan asian leimuavana ajajana, vääryyden vastustajana ja onnettomien lohduttajana hänestä oli kansalleen ylennyt profeetta moinen, että hän päätään korkeampana aikansa lukuisia suuruuksia vallitsi kuninkaana, jonka asema oli yksi ja ainoa, saavuttamaton, kaikkien piirien ja ryhmien tuntema. Loistavana runoilijana, näytelmäkirjailijana, suurten romaanien sepittäjänä, historioitsijana ja filosofina hän oli samalla sanan täydessä merkityksessä suuri ihminen ja kansalainen, ylhä personallisuus, jommoisia kansat eivät useasti saa mainehikkaiksi muistoiksensa.
Karkotetun kuningassuvun puoluelaisten noustessa vallankumouksen luomaa tasavaltaa vastaan tutustui hallituksen upseeri Hugo onnetonta Vendéen kapinaa kukistamassa ollessaan erääseen vastustajain riveihin lukeutuvaan neitoon, nantesilaisen laivanvarustajan tyttäreen Sophie Trébuchetiin. Molemmin puolin syttynyt rakkaus ei voinut onnelliseen liittoon johtaa. Miehen ura vei loppumattomiin sotaretkiin, tasavallan palveluksessa ja lopulta napoleonilaisena kenraalina, sellaisen asian edestä, jota vaimo sydämestään vihasi. Vuosien kuluessa oli vaimo kahdesti lyhyen aikaa miehensä luona ulkomailla, mies poikkesi harvoin kotona, ja nuoren Victorin 13-vuotiaana ollessa vanhemmat suorastaan erosivat.
Tämä parikunta ei ainoastaan kansalaisina ollut auttamattomassa ristiriidassa: Sophie Hugo ei muutoinkaan luonteeltaan soveltunut sotilaan puolisoksi. Hän oli mitä uutterin kirjallisuuden harrastaja, lueskeli päivät päästään, syventyi järkeileviin mietiskelyihin, kaipasi suljetun seurapiirin hiljaisuutta, noudatti poikkeuksetonta järjestystä kaikessa, inhosi matkoja eikä ihaillut luonnon muotorikkautta. Seurauksena hänen lujasta luonteestaan ja toisen ripeästä toimintahalusta koitui avioliitosta voimien mittely, kumpainen puolisoista saisi vallatuksi lapset, kolme poikaa, joista Victor oli syntynyt 26 p. helmik. 1802 Besançonissa, maan itäosassa. Äidin tarmo tietysti voitolle pääsi, isän niin harvoin saadessa edes nähdä poikiaan. Pojista piti tulla uskollisia kuningaspuoluelaisia, ollakseen turvatut isän yrityksiltä saattaa heidät sotilas-uralle, ja heidän alakseen tuli äidin henkisten harrastusten koitua. He saivat mielinmäärin ahmia kirjallisuutta, ja äiti väsymättömästi opasteli heitä harjottamaan omaa kirjallista sepittelyä. Jo aikaisin ilmenivät Victorin runolliset lahjat, mutta verrattain hitaasti kehittyi niistä itsenäistä, omakohtaista luovaa voimaa. Tämä seikka saa selityksensä ympäristön laadusta: hän vietti haaveilevan nuoruus-ijän alkukauden erään entisen pariisilaisluostarin hiljaisessa piirissä, ja äidin kaikessa hellyydessään jäykkä sävy, järkähtämätön sääntöily sekä liiallinen järkeily ja luennoiminen kykeni siinä ohjaamaan nuorta mieltä tapaan, joka ei omintakeisuudelle sijaa suonut.
Mutta vaikka hän 19-vuotiaana, äitinsä kuollessa, olikin pysyväisesti runoilijaksi kehittynyt, ei Napoleonin suuri ilmiö ja isän loistavat teot nyt voineetkaan olla viehättämättä hänen mieltään. Ja niin kävi, että kun nuori Hugo Napoleonin aikana ihannoitsi bourboneja, hän bourbonien valtaan päästyä näki Ranskan suuruuden mainehikkaimman kauden tuossa menneessä, jota vastaan äiti oli hänen mieltään kaikin tavoin kasvattanut. Isä voitti poikansa mielen täydellisesti puolelleen, vaikka he tapasivat toisensa vasta Victorin mentyä naimisiin 1822 ja lopullisesti valittua oman elämän-uransa. Jättiläisromaaninsa "Kurjien" 'Marius'-nimisessä osassa Hugo kuvailee tätä vaihdosta. Helposti ymmärrettävistä syistä hän muuttaa isänsä ja äitinsä elämänvaiheet toisiksi; mutta äitinsä puolueesta isän puolueeseen siirtyvä Marius on tekijä itse ja Mariuksen äidin seurapiiri tekijän ensi nuoruuden tuttavia. Teoksessa lausutaan aivan oikein, että kuvaus Mariuksen kääntymisestä on kokonaisen sukupolven tunnustus — se ei ole ainoastaan Hugon itsensä.
Hugon aikaisimmalla tuotannolla on suuressa määrin poliittinen kuningasmielinen leima. Hän alkoi runoilla ihan lapsena; jo kolmentoista ikäisestä hän sepitteli tuotteliaasti ja osotti hämmästyttävää kypsyyttä. Aikaisimmat tuotteet ovat sen ajan suosimaa kuivaa opetusrunoutta ja isänmaallisia suurisanaisia tilapäispurkauksia, joukossa hiukan lemmenlyriikkaakin sen johdosta, että Hugo äitinsä kuollessa ei ollut saada morsiamensa vanhempain suostumusta aiotulle avioliitolleen — mutta jo kuuluisuutta saaneen nuoren runoilijan asema ei silti ollut sen utalampi, kuin että tämä kaihokkuus tuntuu jokseenkin teennäiseltä. Alaikäisenä hän jo sai valmiiksi jonkun draamankin sekä kaksi suurta romaania! Nämä suorasanaiset teokset ovat pelkkää toimintaa; kullakin henkilöllä on yksi ainoa luonnepiirre; tapaukset liikkuvat suurenmoisen kaameilla, jopa pöyristyttävilläkin näkymöillä; mielikuvitus kiitää vauhkona yli maitten ja mantereitten, jännityksen, vaaran ja hirmun parissa, romanttisissa ympäristöissä. Jälkimäisessä romaanissa (Han d'Islande) kohoaa hillitön luomistarmo ja kuumeellinen mielikuvitus huippuunsa, luoden kaiken mahdottoman ja teennäisen ohella mahtavan runollisia kuvauksia ja kyeten etenkin hirviöitä maalaamaan mitä tenhoavimmalla voimalla. Ellemme ota lukuun koko tämän aikaisemman tuotannon sittemmin toiseksi muuttunutta pohjasävyä — pursuavaa kuningasmielistä haaveilua ja marttyyriuden ihailua — on siinä havaittavissa Hugon kaikissa tuotteissa ilmenevä järjestelmällinen rakenne, joka estää hurjaa haaveen lentoa pääsemästä rajattomiin, ja taipumus dramaattisten kohtausten sovittamiseen mahdollisimman tehoaviin ulkonaisiin olosuhteisiin.
Suorasanaisiin sepityksiinsä sai Hugo vaikutusta Walter Scottin historiallisista romaaneista. Hänen mielipiteissään miehen-ijän alkuvuosina tapahtunut käänne johtui kait myös osaltaan siitä romanttisesta liikkeestä, jota Scott yhtenä Englannissa edusti ja joka etäisistä maista, ihmeellisistä oloista, tahi oman maan historiasta menneeltä ajalta etsi aiheita mielikuvituksen vapaasti loihdittavaksi tenhoisen salaperäisyyden tahi sankarillisen maine-elämän hohteeseen. Napoleon oli sellainen merkillinen suuruus, taistelun, miehuuden ja ritaruuden jälleensyntynyt edustaja, että romanttinen luonne häneen väkisinkin viehättyi. Hän ja keskiaika ovat nyt Hugon tärkeimpiä aloja, joilla hän saavuttaa itsenäisen ryhtinsä. Kahdennen- ja seitsemännenkolmatta ikävuotensa välillä runoilemissaan oodeissa ja balladeissa Hugo vasta ilmeni omintakeisena ja suurena runoilijana, joka ihan ihmeellisellä voimalla valtaa sydämet. Sillä hän tajuaa nyt ihmisen sielussa aina väijyvän ristiriidan; kaikki on muuttuvaista, ihmisetkään eivät ole pysyväisiä eivätkä yhtenäisiä, heissä on hyvää ja pahaa, he taistelevat ja kärsivät alituiseen; kauneus ja rumuus, hyve ja pahe, rakkaus ja viha kulkevat elämän taistelussa vierekkäin. Lapsuuden ja nuoruuden vastakkainen ihanne selkisi hänelle nurjaltakin puoleltaan, näyttäen ettei mikään maallinen loiste ole varjojansa vailla — ei kuningasvallan eikä Napoleonin.
Tähän aikaan Hugo tutustui Shakespeareen, romanttisen näytelmän ainiaan saavuttamattomaan mestariin. Jos hän jo oli viehtynyt vastakohtien sovittamiseen vaikuttaviin olosuhteisiin — siihen suuntaan hän oli erityisesti täydentänyt molempia nuoruudenromaanejaan jälkeenpäin — niin sai hän Shakespearessa nähdä, että draama oli sopivin muoto tässä suhteessa, romanttisen teorian mukaan, jolloin siinä huvi- ja murhenäytelmä punoutuvat toisiinsa, sankarin syvintä sieluntuskaa seuraa narrin ilveily. Noustessaan Ranskan romanttisen liikkeen johtajaksi — tämä liike on kirjallisuudenhistoriassa ylen merkillinen kapina, vallankumous, piintyneitten käsitysten mullistus, jonka laatua emme tässä edes voi yrittää määritellä — Hugo loi sarjan mitä huomattavimpia draamoja, joissa ennen kaikkea muuta esiintyy yksi romanttisuuden tunnus: täydellisen itsenäisyyden vaatiminen taiteilijalle vapautua sovinnaisista kaavoista. Ensimäisenä ilmestyi "Cromwell", varustettuna suuremmoisella esipuheella, jolla Hugo 25-vuotiaana määritteli ne ohjeet, joiden pohjalla hän runoili ja eli koko kuusikymmenvuotisen toimintakautensa tämän perästä, ja jolla hän kukisti koko n.s. klassillisuuden suunnan kirjallisuudessa. "Marion de Lorme" käänsi yhä enemmän huomiota puoleensa, kunnes heti perästäpäin "Hernani" aiheutti tavattoman myrskyn, joka muodostui käännekohdaksi ranskalaisessa runoudessa. Sen jälkeen hän oli toiselta puolen suoranaisella hurmiolla jumaloitu johtaja, toisaalta vanhan suunnan kannattajain katkerain hyökkäysten maalitaulu. "Kuningas huvitteleikse", "Lucretia Borgia", "Maria Tudor", "Angelo", Ruy Blas jatkoivat väsymättömän kynän loistavaa sarjaa. Nämä draamat ovat unohtumattomia; niistä jää ainiaaksi mieleen erikoinen kauneuden, jylhyyden, soinnukkuuden ja voiman tunnelma, joskin tekijä tätä luodakseen liiaksikin käyttää jokaista mahdollista seikkaa tehon lisäämiseen, joten näyttämösuhteet useasti ovat epätodellisia ja henkilöt ylimalkaan liian pingottuneeseen sävylajiin muovattuja. Rohkeita aatteita, suuremmoisia, järisyttäviä ilmiöitä niissä runoilija pitelee leimuavalla kiihkolla.
Ja samaan aikaan hän hoiteli muitakin tuotannon aloja. Kokoelma "itämaalaisia runoja", kreikkalaisten vapaustaistelun mailta, kiehtoi mieliä harvinaisen kauneilla kuvillaan; proosateos "Kuolemaantuomitun viimeinen päivä" kohdistuu kuolemanrangaistusta vastaan ja puhuu säkenöivää kieltä yhteiskunnan poloisinten puolesta; "Notre Dame-kirkko Pariisissa" on keski-ajan romanttisen mielenkiinnon merkillinen tuote, romaani, jossa Hugo vastakohtien vaikutukseen luottavan teoriansa mukaan esittää mitä merkillisimmän ryhmän yksilöitä, joitten kohtalot olojen pakosta yhtyvät yhteiseksi tuhoksi. Kaiken muun ohessa Hugo herkeämättä sepitteli lyyrillisiä tunnelmarunoja — 1830-luvulla ilmestyi neljä eri kokoelmaa — joissa on tuo sama tenho kuin hänen kaikessa tuotannossaan: ihmeellinen suuruus, joka saa hänen sanansa merkitsemään jotakin syvällisempää kuin kenenkään muun, ja verraton muodon taituruus.
Valtio ja yhteiskunta saa Hugon teoksissa tärkeän sijan, ja niin onkin luonnollista, että hän kirjallisen maailman piiristä vähitellen siirtyy toimivaksi politikoksi, samoihin aikoihin kun hänet vihdoinkin v. 1841 valittiin Ranskan-akatemiaan kaikesta häiritsevästä omintakeisuudestaan ja kapinallisuudestaan huolimatta. Kolmessa vuodessa tuli hänestä pääri ja tämän ylimysarvonsa perusteella eduskunnan ylähuoneen jäsen. Hän ei tietysti voinut olla mikään käytännöllinen valtiomies; kuohuvan haaveellisuuden täyttämä kiihkomieli näki kaiken vain suurin piirtein eikä osannut ottaa lukuun luonnollisia rohkeitten unelmien esteitä. Mutta olosuhteet saivat hänet kerrassaan huomattuun asemaan. Vuoden 1848 vallankumous teki Ranskasta tasavallan. Miehenä, joka ainiaan menetteli mielensä mukaan, Hugo ei aluksi yhtynyt tämän vallankumouksen riemuun, ei antaunut joukkojen matkaan, kun ei mielestään nähnyt ajan tulleen tälle keikaukselle. Hän liittyikin vanhoillisiin ja valittiin eduskuntaan oikeiston miehenä. Siitä hän siirtyi vasemmistoon ja kohosi tasavaltalaisten tulisimmaksi puoltajaksi, kun hänen ennen kannattamansa Louis Bonaparte valmisteli 1851 vuoden vallankumousta, jolla hän toimitti itsensä presidentistä keisariksi. Suunnattomalla uhmalla hän käytti kaiken tulisen puhelahjansa näitä suunnitelmia kaataakseen, vapauden ja edistyksen puolesta uutta virkavaltaisuuden, sorron ja pimeyden taantumuskautta vastaan. Lopputuloksena oli — kahdenkymmenen vuoden maanpako, ja se merkitsee todella ääretöntä muutosta kuumaveriselle isänmaanmiehelle, joka puoli vuosisataa on mitä likeisimmin liittynyt kansansa asioihin ja itsensä sen maaperään kiinnittänyt.
Kahdessa merkillisessä proosateoksessa Hugo värisyttävästi kuvailee tämän viimeisen vallankumouksen historialliset olosuhteet. Ei ole maailmassa ketään olentoa niin perinpohjaisella, armottomalla mestaruudella suomittu kuin keisari Napoleon Kolmatta näissä ja "Kuritus"-nimisessä runokokoelmassa, jota kaikista sensuurikeinoista huolimatta levisi kautta maan, tehden Hugon nimen tunnetuksi jokaisessa ranskalaisessa mökissä.
Hugo työskenteli nyt maailmasta erillään ollessaan ihan herkeämättömästi. Hänen vastanaidun tyttärensä kuolema, hänen koko elämäntyötään uhkaava vallankumous ja isänmaan menetys ovat lähtökohtana tälle uudelle tuotantokaudelle. Näiltä pitkiltä vuosilta on hänen kypsin tuotantonsa. Siihen kuuluu suuremmoisia runoteoksia, joissa surujen ja kärsimysten kirkastama tulisielu pohtii elämän arvotuksia, kaiken inhimillisen pienuutta, katoavaisuutta, ristiriitaisuutta, löytäen lohdutuksensa kaikkivallan tutkimattomista teistä, luottamuksesta siihen sisäiseen ääneen, että kerran koituu rauha, ja tulkiten sielunelämäänsä tavalla sellaisella, joka hänestä on tehnyt suuren lohduttajan miljonille raskautetuille ja toivottomille. Näiltä ajoilta ovat myös hänen suurimmat romaaninsa lähtöisin.
"Kurjien" ensimäinen osa on kirjotettu jo v. 1848 ja seurasi tekijää käsikirjotuksena maanpakoon. Siellä se laajeni jättiläisteokseksi köyhälistöstä, jota yhteiskunnallinen säälimätön kaavamaisuus polkee kurjuuteen ja syöksee vankiloihin. Vankilain kaameus oli Hugon mieltä jo ammoin järkytellyt; onnettomien, maailmasta suljettujen puolesta oli hän jo useasti kirjottanut; mutta nyt hän nousee vaatimaan täyttä kumousta, luomaan uuden pohjan inhimilliselle elämälle. Verrattomalla voimalla asettuu hän selvittämään, että onnettomilla on oikeus kohota kurjuuttaan vastaan. "Kurjiin" on Hugo liittänyt paljon tosi-elämästä otettuja kohtia, ja teos kiinnittää mieliä suorastaan tenhoovasti sekä päähenkilöittensä että vaihtelevien näkymöittensä ja niinhyvin valtavan runollisten kuin liikuttavien ja jännittävien kohtaustensa kautta, puhumattakaan aatteellisesta suuruudesta ja mestarillisesta johdonmukaisuudesta. Muutamien draamojen lisäksi on se nyt ainoa suomalaisellekin yleisölle tarjolla oleva Hugon teos, ja ansaitsee sijansa käännöskirjallisuudessamme etumaisina.
Maanpaon yksinäisyys painoi yhä suuremmassa määrässä leimansa Hugon ehtymättömään tuotantoon. Siinä ilmenee katkeruutta ja tuskaa, ihmisen voimattomuuden masennusta, kuten "Meren työskentelijät"- ja "Hymyilevä mies"-nimisissä merkillisissä mielikuvitusromaaneissa ja inkvisiittori Torquemadaa käsittelevässä draamassa. Laaja uskonnollis-filosofinen, inhimillistä elämää suurin piirtein pohtiva moniosainen runoteos "Vuosisatojen legenda" sekä runoelmat "Saatanan tuho" ja "Jumala" sekä useat lyyrilliset kokoelmat ovat jatkona hänen työlleen maanpaossa ja saksalais-ranskalaisen sodan aikana sieltä palattua. Heikentymättömänä kuvastuu niissä suuriaatteinen runoilijasielu.
Koko elämänsä ajan otti Hugo innokkaasti osaa kansallisiin ja humaanisiin kysymyksiin kautta koko maailman. Björnson, Tolstoi, Zola y.m. ovat nykyaikana seuranneet hänen esimerkkiään siinä. Hänen rohkeat, leimuavat sanansa kajahtelivat kaikkien vallanpitäjien korville, sytyttivät miljoonia sydämiä. Isänmaahan palattuansa hän tietysti heti joutui politiikan pyörteisiin, mutta vetäytyi kuitenkin vähitellen rauhaan, viettäen vanhuutensa ihailtuna ja jumaloituna kuolemaansa 22 p. toukok. 1885.
"Kaikkialla Ranskan kirjallisuushistoriassa 19:nneltä vuosisadalta kohtaa Victor Hugon. Hän on kuin tuomiokirkko, joka vallitsee kaupunkia. Missä tahansa liikkuukin kaupungilla, näkee kirkon, kunnes se lopulta tuntuu olevan jokaisen kadun päässä", lausuu hänestä kirjallisuushistorioitsija Poul Levin, jonka esitystä olemme seuranneet ylläolevissa vajanaisissa piirteissä miehestä, jonka tuotantoa ja merkitystä käsittelevät teokset täyttäisivät kokonaisen kirjaston.
Suomentaja.
Niin kauvan kun on olemassa lakien ja tapojen luoma yhteiskunnallinen kirous, joka keskellä sivistyksen uhkeinta kukoistusta sytyttää ehdoin tahdoin loimuamaan helvetin liekit, ja joka muuttaa ihmiskunnalle tuhoa tuottaviksi jumalaisen salliman aivoitukset; niin kauvan kun ovat vielä ratkaisematta vuosisatamme kolme ongelmaa: miestä häväistään ryysyköyhälistön nimellä ja asemalla, nainen syöstään kadotukseen ja viheliäisyyteen nälän voimalla, lasta kidutetaan pimeyden ja yön kauhuilla; niin kauvan kun yhteiskunnallista tukehtumista eräissä ilmakerroksissa voidaan katsoa mahdolliseksi; toisin sanoen ja katsoen asiaa avarammalta: niin kauvan kun maan päällä löytyy tietämättömyyttä ja kurjuutta, niin kauvan eivät kirjat sellaiset kuin tämä voi olla hyödyttömiä.
Hauteville-House, 1862.
Victor Hugo.