III.

Toinen kolmesta hengestä.

Scrooge heräsi kesken tavattoman ankaraa kuorsaamista. Hän nousi istualle vuoteessansa ja koetti selvittää ajatuksiansa. Tällä kertaa hänen ei ollut tilaisuus saada tietää, että kello taas oli yksi lyömällänsä. Hän tunsi, että hän oli tointunut oikeaan aikaan juuri neuvotellakseen toisen lähettilään kanssa, joka Jakob Marley'n toimesta tuli hänen luokseen. Mutta huomaten, että häntä rupesi pahasti viluttamaan, kun hän odotti saadaksensa nähdä, minkäpuolisen uutimen vasta ilmestyvä henki vetäisi syrjään, työnsi hän ne kaikki omin käsin sivulle ja, laskeutuen jälleen alas, alkoi tarkasti tähystellä joka taholle ympäri vuodetta. Sillä hänen teki mieli puhutella henkeä heti, kuin se tuli, eikä hän tahtonut äkki-arvaamatta tavata sitä ja säikähtyä.

Reippaan luokan herrasmiehet, jotka kehuvat tietävänsä tempun taikka pari sekä tavallisesti huolivat kotisi päivänajasta, ilmoittavat kelvollisuuttaan kummallisiin seikkoihin sillä puheella, että he pystyvät kaikkiin "kruunusta ja rististä" alkaen miestappoon saakka; joitten molempien vastakohtien välillä epäilemättä on melkoisen laaja ja lukuisa joukko asioita. Vaikk'en rohkene väittää aivan näin paljoa Scrooge'n puolesta, aion minä kuitenkin pyytää teitä uskomaan, että hän oli valmis näkemään koko lauman outoja ilmauksia, ja ettei mikään, sylilapsesta sarvikuonoon asti, olisi voinut erittäin hämmästyttää häntä.

Mutta vaikka hän nyt tiesi odottaa melkein kaikkia, ei hän millään lailla tietänyt odottaa olemattomia; ja kun siis kello löi yksi eikä mitään henkeä ilmestynyt, rupesi häntä kovasti värisyttämään. Viisi minutia, kymmenen minutia, neljännes kului, eikä mitään tullut. Koko tämän ajan makasi hän vuoteellansa aivan keskellä punaista valoa, joka tulvasi siihen, kun kello löi yksi, ja joka, koska se ei ollut muuta kuin valoa, huoletti paljon enemmän, kuin kymmenkunta henkiä, sen vuoksi että oli mahdoton saada selkoa, mitä se tarkoitti taikka toimitti. Hän varoi välisti, että hänessä oli juuri tällä hetkellä joku merkillinen itse-palamisen kohtaus, eikä hänellä ollut edes sitä lohdutusta, että hän itse tiesi sen. Viimeiseltä alkoi hän kuitenkin ajatella niinkuin te taikka minä kohta olisimme ajatelleet; sillä ainahan se, joka ei ole hädässä, tietää, mitä olisi pitänyt hädässä tehdä, ja olisi varmaan lisäksi tehnyt niin — viimeiseltä, sanon, alkoi hän ajatella, että tämän aaveisen valon lähde ja salaisuus oli läheisessä huoneessa, josta se näyttikin virtaavan, kun tarkemmin seurasi sen jälkiä. Kun tämä ajatus oli kokonaan valloittanut hänen mielensä, nousi hän hiljalleen ja tallusti tohveleissaan oven luo.

Samalla silmänräpäyksellä, kuin Scrooge'n käsi tarttui lukkoon, huusi outo ääni häntä nimeltä ja käski hänen astua sisään. Hän totteli.

Se oli hänen oma huoneensa. Siitä ei ollut vähintäkään epäilemistä. Mutta siinä oli tapahtunut kummallinen muutos. Seinät ja katto olivat verhotut vihantoilla kasveilla, että se oli juuri niinkuin lehto, josta kaikkialta heleät, hohtavat marjat kimaltelivat. Rautatammen, mistelin ja muuri-vehreän liuskaiset lehdet heijastivat valoa, ikäänkuin yhtä monta pikkuista peiliä olisi sirotettu sinne; ja niin mahtava liekki nousi tohisten takantorvea ylös, ettei tuo vanha, untelo liesi-roukkio ollut vertaista nähnyt, ei Scrooge'n aikana eikä Marley'n eikä moneen, moneen menneesen talveen. Läjitettynä lattialle jonkunlaiseksi valtaistuimeksi oli kalkkunia, hanhia, metsänriistaa, kanoja, sianpaisteja, isoja lihakappaleita, imiporsaita, pitkiä makkarakiehkuroita, joulutorttuja, rusina-pudding'eja, ostroni-tynnyreitä, kuumia kastanjia, punaposkisia omenoita, mehukkaita orangeja, maukkaita päärynöitä, kookkaita loppiaiskakkuja, ja kiehuvia punssi-maljoja, jotka täyttivät huoneen suloisella höyryllänsä. Luontevasti istui tällä kasalla iloinen jättiläinen, komea katsella. Hän piti kädessään palavaa tulisoittoa, joka muodoltaan vähän oli runsauden sarven kaltainen, ja nosti sitä ylös, korkealle ylös, vuodattaakseen sen valoa Scrooge'n ylitse, kun hän tuli tirkistellen ovesta sisään.

"Käy sisään!" huudahti henki. "Käy sisään! ja opi tuntemaan minua paremmin, ihminen!"

Scrooge astui pelokkaasti huoneesen ja seisoi, pää alaspäin, hengen edessä. Hän ei ollut sama jäykkä Scrooge, kuin hän oli ollut; ja vaikka hengen silmät olivat kirkkaat ja ystävälliset, ei hän tahtonut kohdata niitä.

"Minä olen nykyisten joulujen henki", lausui kummitus. "Katso minua!"

Scrooge teki niin kunnioittavaisesti. Henki oli puettu yksinkertaiseen, viheriään vaippaan, joka oli reunustettu valkoisilla turkiksilla. Tämä vaatteus riippui niin höllästi alas vartaloa myöden, että vankka rinta oli alaston, niinkuin henki ei olisi sietänyt, että sitä suojeltiin taikka peitettiin milläkään keinoin. Sen jalat, jotka näkyivät vähien liepeitten alta, olivat myöskin paljaat; eikä päässä ollut muuta, kuin rautatammen seppele, johon oli sinne tänne pistetty loistavia jääpuikkoja. Tumman ruskeat hius-kiharat olivat pitkät ja siteistä vapaat; vapaat, kuin sen hilpeä hymy, sen sädehtivät silmät, Sen avonainen käsi, sen hupainen ääni, sen hanska käytös ja sen iloinen muoto. Vyöllä se kantoi vanhan-aikuista tuppea, mutta ei siinä ollut mitään miekkaa, ja ruoste oli kovasti sitä syönyt.

"Sinä et ole koskaan ennen nähnyt minun kaltaistani!" huudahti henki.

"En koskaan", vastasi Scrooge.

"Etkö milloinkaan kuljeskellut perheeni nuorempien jäsenten kanssa; minä tarkoitan (sillä minä olen hyvin nuori) vanhempia veljiäni, jotka ovat syntyneet näinä viimeisinä vuosina?" jatkoi henki.

"Minä en luule, että olen", lausui Scrooge. "Minä pelkään, etten ole.
Montako veljeä sinulla on ollut?"

"Enemmän kuin kahdeksan sataa", sanoi henki.

"Kauhea perhe elättää!" mumisi Scrooge.

Nykyisten joulujen henki nousi ylös.

"Henki", lausui Scrooge nöyrästi, "johdata minua mihin tahdot. Minä lähdin viime yönä pakosta matkustamaan ja opin jotakin, joka vaikuttaa paraikaa. Jos sinä saatat opettaa minulle jotakin, suo minun hyötyä siitä tänä yönä."

"Tartu vaippaani!"

Scrooge teki niinkuin käskettiin, ja piti lujasti kiinni vaipasta.

Rauta-tammet, mistelit, ruskeat marjat, muuri-vehreät, kalkkunat, hanhet, metsän-riistat, kanat, sianpaistit, lihakappaleet, porsaat, makkarat, ostronit, tortut, pudding'it, hedelmät ja punssit, kaikki katosivat silmänräpäyksessä. Samoin myöskin huone, valkea, punainen hohto ja yön hetki. Oli joulun-aamu. He seisoivat jollakulla City'n kadulla, josta (sillä ilma oli kylmä) kuului kaliseva, mutta vilkas ja miellyttävä soitto, kun ihmiset raappivat pois lunta kaduilta ja katoilta, ja poikien oli julman hauska nähdä, kun lumi loiskahti maahan ja hajosi pikkuisiksi teko-tuiskuiksi.

Rakennusten etupuolet näyttivät jotenkin mustalta, ja akkunat vielä mustemmalta, kun niitä vertasi kattojen sileään, valkoiseen lumipeitteesen ja maan lokaisempaan lumeen; johon jälkimäiseen kärryjen ja vaunujen raskaat pyörät olivat kyntäneet syviä vakoja; vakoja, jotka risteilivät ja satoja kertoja jälleen risteilivät isojen katujen yhtymäpaikoissa ja muuttuivat mutkikkaiksi kanaviksi, joita oli vaikea seurata sakeassa, keltaisessa sohjussa ja jäisessä vedessä. Taivas oli synkkä, ja lyhyimmät kadut olivat niinkuin tukitut likaisella sumulla, joka oli puoleksi sadetta ja puoleksi siidettä ja jonka raskaammat osat laskeusivat alas mustana noki-kuurona, ikäänkuin kaikki Iso-Britannian takantorvet olisivat yhteisestä suostumuksesta syttyneet tuleen ja porottivat paraikaa oman sydämensä iloksi. Ei ilmassa eikä kaupungissa ollut mitään erittäin iloista, vaan kuitenkin vallitsi jonkunlainen iloisuus ylt'ympäri, jommoista ei selkein suvinen sää eikä kirkkain kesäinen aurinko olisi voinut tuottaa.

Sillä ihmiset, jotka lapioitsivat lunta katoilta, olivat lystillisiä ja täynnänsä tyytyväisyyttä. He huusivat toisillensa rintavarusten takaa ja nakkasivat tuon tuostakin toisiansa hupaisilla lumipalloilla — paljoa paremmat heittoaseet, kuin moni sanainen leikinlasku — nauraen herttaisesti, jos sattui, ja yhtä herttaisesti, jos meni ohitse. Linnunkauppiaitten puodit olivat vielä puoleksi auki ja hedelmänmyyjien hohtivat koko loistossansa. Ovien nojalla seisoi isoja, ympyriäisiä, pöhö-vatsaisia koreja, täynnänsä kastanjia, jotka olivat muodoltaan niinkuin verevien, vanhojen herrojen liivit ja välistä pyörähtivät ulos kaduille helposti halvautuvassa muhkeudessaan. Tuossa oli punaisia, ruskean-kasvoisia, leveä-vöisiä espanjalaisia sipuleita, heloittaen runsaassa lihavuudessaan, niinkuin Espanjan munkit, ja hyllyiltänsä veitikkamaisesti iskien silmää tytöille, kun he menivät sivutse ja kainosti katselivat kattoon ripustettuja misteleitä. Tuossa oli päärynöitä ja omenoita, ladottuina kukoistaviksi pyramideiksi; tuossa viinirypäleitä, joita puodin-isäntien hyväntahtoisuus oli pannut killumaan isoista koukuista, että ihmisten suut vetistyisivät ilmaiseksi, kun he kulkivat ohitse. Tuossa oli koko kasa Lombardian pähkinöitä, sammaltuneita ja ruosteenkarvaisia, muistuttaen hyvällä hajullansa, kuinka käveltiin metsissä ja nilkkaa myöden hupaisesti kaalattiin kuivettuneissa lehdissä; tuossa Norfolkin paahdettuja omenoita, paksuja ja mustia, tuoden paremmin näkyviin orangien ja limonien keltaista pintaa ja mehukkaina ja monilukuisina hartaasti pyytäen ja rukoillen, että heitä vietäisiin paperi-pusseissa kotiin ja syötäisiin päivällisten perästä. Yksin kulta- ja hopeakalat, joita oli asetettu lasi-säiliöön keskelle näitä aimollisia hedelmiä, näyttivät, vaikka kuuluivatkin typerään ja hidasveriseen sukukuntaan, tietävän, että jotakin oli tekeillä, ja uivat kaikki ammotellen ympäri pikkuisessa mailmassaan vitkaisessa ja himottomassa häärinässä.

Kryytikauppiaitten puodit! melkein suljettuina, yksi taikka kaksi luukkua kenties kiinni panematta; mutta näistä aukoista mitäpä näkikään! Ei siinä kyllä, että vaakakupit, laskeutuen alas tiskille, kapsahtivat hauskasti, taikka että seililanka ja rulla erosivat toisistaan niin vikkelästi, taikka että rasiat rapisivat edestakaisin, niinkuin silmänkääntäjän kapineet, taikka edes, että teen ja kahvin sekaantuneet hajut olivat niin otolliset nenälle, taikka edes, että rusinat olivat niin uhkeat ja oivalliset, mantelit niin tavattoman valkoiset, kaneli-tangot niin pitkät ja suorat, muut höysteet niin suloiset, kandeeratut hedelmät niin kakuiksi muodostetut ja niin riiskutetut sulatulla sokurilla, että kylmäkiskoisintakin katseliaa pyörrytti. Eikä siinäkään kyllin, että fiikunat olivat tuoreet ja turpeat, taikka että Franskan pluumut koristetuissa laatikoissa ujosti punersivat kilpeydessään, taikka että kaikki oli niin hyvää syödä ja niin sievää joulupuvussaan; vaan ostajat hyörivät kaikki niin virkeästi iloisen päivän odotuksessa, että he törmäsivät toisiansa vastaan ovella, rutistivat hurjasti paju-korejansa, jättivät ostoksensa tiskille ja tulivat juosten takaisin niitä perimään, ja erhettyivät satoja kertoja samalla tapaa mitä parhaimmalla tuulella; sillä välin kuin kryytikauppias ja hänen väkensä olivat niin hupaiset ja hilpeät, että ne kiillotetut sydämet, joilla he kiinnittivät esi-liinansa selän takaa, olisivat voineet olla heidän omat sydämensä, kannettuina ulko- puolella yleisön nähtäväksi ja joulu-naakkojen nokittavaksi, jos näitä halutti.

Mutta pian kellokastarit kutsuivat hyvät ihmiset kaikki kirkkoon ja kappeliin, ja pois he menivät, tulvaten pitkin katuja parhaissa vaatteissansa ja iloisimmalla muodollaan. Vaan samaan aikaan ilmestyi useilta kymmeniltä sivukaduilta, solista ja nimettömistä sopista lukemattomia ihmisiä, kantaen päivällistänsä leipurin-puoteihin. Näitä köyhiä juhlailioita näytti henki ennen kaikkia halulla katsovan, sillä hän seisoi Scrooge'n kanssa jonkun leipurin portinkäytävässä ja nostaen pois katteita, kun tuojat astuivat ohitse, ripsutti suitsutusta tulisoitostansa heidän ruokaansa, ja se oli hyvin omituinen tulisoitto, sillä kerta taikka pari, kun muutamat päivällisen-kantajat, jotka olivat tuupanneet toisiansa, laskivat vihaisia sanoja, porskutti hän pari vesipisaraa siitä, ja he leppyivät kohta taas. Sillä he sanoivat, että olisi häpeällistä riidellä joulupäivänä. Ja niin se olisi! Totta puhuen, niin se olisi!

Aikanansa kellot lakkasivat soimasta ja leipurin-puodit pantiin kiinni; vaan kuitenkin voitiin selvästi eroittaa kaikki nämät päivälliset ja kuinka niitten keittäminen edistyi siitä märästä paikasta, joka oli jokaisen leipurin uunin kohdalla ja jossa kivitys höyrysi, niinkuin kivetkin olisivat kiehuneet.

"Onko sillä, mitä sinä porskutat tulisoitostasi, mikään omituinen maku?" kysyi Scrooge.

"On. Minun oma makuni."

"Sopisiko se jokaiseen tämän päivän päivällis-ruokaan?" kysyi Scrooge.

"Jokaiseen, joka hyvällä sydämellä annetaan. Halpaan kaikkein parhaimmin."

"Minkä vuoksi halpaan kaikkein parhaimmin?" kysyi Scrooge.

"Sen vuoksi, että se kaikkein enimmin kaipaa sitä."

"Henki", lausui Scrooge, hetken mietittyään. "Minua kummastuttaa, että kaikista olennoista noissa monissa mailmoissa meidän ympärillämme juuri sinä tahtoisit vähentää noitten ihmisten tilaisuutta viattomaan huvitukseen."

"Minä!" huudahti henki.

"Sinä tahtoisit riistää heiltä kaikki keinot päivällissyöntiin joka seitsemäs päivä, joka usein on se ainoa päivä, josta sopii sanoa, että he syövät päivällistä ollenkaan", sanoi Scrooge. "Etkö tahtoisi?"

"Minä!" huudahti henki.

"Sinä koetat sulkea nämät paikat seitsemäntenä päivänä?" arveli
Scrooge. "Ja se tietää aivan samaa."

"Minä koetan!" huudahti henki.

"Anna minulle anteeksi, jos olen väärässä. Sitä on tehty sinun nimessäsi, taikka ainakin sinun perheesi nimessä", lisäsi Scrooge.

"Tämän teidän maanne päällä löytyy muutamia", vastasi henki, "jotka väittävät tuntevansa meitä ja jotka meidän nimessämme tekevät kiihkonsa, ylpeytensä, pahansuontinsa, vihansa, kateutensa, ulkokultaisuutensa ja itsekkäisyytensä tekoja, mutta jotka ovat yhtä vieraat meille ja koko meidän suvullemme, kuin he eivät olisi koskaan eläneet. Muista tämä, ja syytä heitä itseä heidän töistään, eikä meitä."

Scrooge lupasi tehdä niin; ja he astuivat näkymättöminä, niinkuin tähänkin asti, etukaupunkeihin. Henki oli siitä merkillinen, (niinkuin Scrooge oli huomannut leipurin luona), että, vaikka hänellä oli jättiläiskoko, hän mukaantui helposti jokaista paikkaa myöten ja ilmestyi matalan katon alla yhtä yliluonnollisena ja arvokkaan suloisena, kuin korkeassa salissa.

Ja kukaties hyvän hengen teki mieli näyttää tätä voimaansa taikka häntä johdatti hänen oma lempeä, jalo, sydämellinen luontonsa ja hänen hellyytensä kaikkia köyhiä ihmisiä kohtaan, kun hän meni suoraan Scrooge'n konttoristin luo; sillä sinne hän meni ja otti Scrooge'n mukaansa, joka piti kiinni hänen vaatteistaan; ja oven kynnyksellä henki hymyili ja pysähtyi siunataksensa Bob Cratchit'in asuntoa tulisoittonsa vihmalla. Ajatelkaat tätä! Bob'illa oli vaan viisitoista Bob'ia [Bob merkitsee myös shillingiä] viikkoonsa; hän pisti lauantaisin ainoastaan viisitoista ristimä-nimeänsä taskuunsa; vaan kuitenkin siunasi nykyisten joulujen henki hänen neljä-huoneista taloansa!

Nyt nousi Mrs. Cratchit, Cratchit'in vaimo, yksinkertaisesti puettuna kahdesti käännettyyn hameesen, mutta koristettuna nauhoilla, jotka ovat halvat ja kuuden pennyn edestä tekevät kyllin kauniiksi. Hän katti pöydän toisen tyttärensä Belinda Cratchit'in avulla, joka myöskin oli koristettu nauhoilla. Tällä välin pisti nuori herra Peter Cratchit kahvelin potaatti-pannuun ja, saaden suunnattoman paidankauluksensa kulmat — paidankaulus oli Bob'in yksityinen omaisuus, siirrettynä hänen pojallensa ja perillisellensä päivän kunniaksi — suuhunsa, iloitsi, kun havaitsi itsensä niin hienosti puetuksi, ja halasi näytellä itseänsä enimmin kuljetuissa puistoissa. Samalla kaksi vähempää Cratchit'ia, poika ja tyttö, hyökkäsivät sisään, huutaen, että he olivat leipurin-puodin lähellä tunteneet hanhen hajun ja tietäneet, että hanhi oli heidän; ja riemuiten hekumallisista salvia'n ja sipulin ajatuksista, tanssivat nämät nuoret Cratchit'it pöydän ympäri ja ylistivät nuorta herra Peter Cratchit'ia taivaasen asti, sillä välin kuin hän (nöyränä, vaikka hänen kauluksensa melkein kuristivat häntä kuoliaaksi) puhalsi valkeaan, siksi kuin hitaat potaatit kuohuivat ylös ja kolkuttivat lujasti pannunkantta, jotta heitä päästettäisiin ulos ja kuorittaisiin.

"Mikähän teidän kalliin isänne lienee?" lausui Mrs. Cratchit. "Ja veljenne, Pikku Tim'in! Ja Marthakin tuli viime joulupäivänä puolta tuntia varemmin!"

"Tässä Martha on, äiti!" sanoi yksi tyttö, tullen esiin tätä lausuessaan.

"Tässä Martha on, äiti!" huusivat molemmat nuoret Cratchit'it. "Hurraa!
Meillä on semmoinen hanhi, Martha!"

"No, terve tultua, tyttöseni! Kuinka myöhään sinä tulet!" lausui Mrs. Cratchit, suudellen häntä kymmeniä kertoja ja toimeliaalla kiiruulla riisuen pois hänen shaaliansa ja hattuansa.

"Meidän täytyi päättää koko joukko töitä viime yönä", vastasi tyttö, "ja laittaa kaikki pois tänä aamuna, äiti!"

"Hyvä! Ei sillä ole väliä, kun vaan olet kotona", sanoi Mrs. Cratchit. "Istu alas valkean eteen, kultani, ja lämmitä itseäsi. Herra siunatkoon sinua!"

"Ei, ei! Tuossa isä tulee", huusivat molemmat nuoret Cratchit'it, jotka olivat joka paikassa yhtä haavaa. "Mene piiloon, Martha, mene piiloon!"

Niin Martha meni piiloon, ja sisään tuli lyhytläntä Bob, isä, ainakin kolmen jalan pituinen kaulahuivi (hepsuja lukematta) lekkuen edessään, ja kuluneet vaatteet paikattuina ja harjattuina, että ne näyttäisivät juhlallisilta, ja Pikku Tim selässä. Voi Pikku Tim parkaa! hänellä oli vähäinen kainalosauva, ja rautainen kehä tuki hänen jäseniänsä!

"No, missä Marthamme on?" huudahti Bob Cratchit, katsellen ympärillensä.

"Hän ei tule", vastasi Mrs. Cratchit.

"Ei tule!" kertoi Bob, ja hänen intonsa jähtyi yhtäkkiä; sillä hän oli ollut Timin täysi-rotu hevonen koko matkan kirkosta ja oli tullut kiitäen kotiin. "Ei tule joulupäiväksi!"

Martha ei hennonut nähdä hänen pettyvän toiveissansa, vaikka vaan leikillä; niin hän tuli esiin ennen aikojaan oven takaa ja juoksi isän syliin, sillä välin kuin molemmat nuoret Cratchit'it työnsivät ja kantoivat Pikku Tim'in pois pesuhuoneesen kuulemaan, kuinka puddingi lauloi vaskikattilassa.

"Ja kuinka Pikku Tim käytti itseänsä?" kysyi Mrs. Cratchit, kun hän oli laskenut leikkiä Bob'in herkkä-uskoisuudesta, ja Bob oli halannut tytärtänsä sydämensä iloksi.

"Hän oli kiltti, kuin kulta", vastasi Bob, "ja vielä parempi. Hän käy niin miettiväksi, kun hän istuu niin paljon itseksensä, ja ajattelee mitä kummallisimpia asioita ikinä kuulit. Hän jutteli minulle, kun tulimme kotiin, että hän toivoi, että ihmiset olivat nähneet hänet kirkossa, koska hän oli raajarikko, ja että heidän ehkä olisi hyvä joulupäivänä muistaa Häntä, joka saatti rammat kävelemään ja sokeat näkemään."

Bob'in ääni värähteli, kun hän kertoi tätä heille, ja värisi vielä enemmän, kun hän sanoi, että pikku Tim vahvistui ja kävi terveemmäksi.

Hänen nopsas, vähäinen kainalo-sauvansa kuului lattialta, ja ennenkuin toinen sana lausuttiin, palasi Pikku Tim veljensä ja sisarensa kanssa, jotka taluttivat hänet hänen tuolillensa valkean eteen; ja sillä välin kuin Bob, lykäten ylös hiansuitansa — niinkuin, mies raukka, niitten olisi ollut mahdollinen käydä huonommaksi — ruukussa valmisti jotakin kuumaa gin'in ja limonin sekoitusta, liikutti sitä huolellisesti ja pani sen kaminin komeroon kiehuilemaan, meni nuori herra Peter ja molemmat kaikkialla läsnä-olevat nuoret Cratchit'it noutamaan hanhea, jonka he ennen pitkää juhlallisesti toivat kotiin.

Semmoinen hälinä seurasi, että olisitte luulleet hanhen olevan harvinaisimman linnun mailmassa, höyhenisen ilmauman, jonka rinnalla musta joutsen oli tavallinen eläin — ja totta puhuen oli asian laita melkein niin tässä talossa. Mrs. Cratchit varisti lihan nestettä (joka oli edeltäkäsin valmiina kastinpannussa) sihisevän kuumaksi; nuori herra Peter sotki rikki potaatit; Miss Belinda mausti omenakastinta; Martha pyyhki tomua pois lämmitetyistä talrikeistä; Bob otti pikku Tim'in viereensä pieneen pöydänkolkkaan; molemmat nuoret Cratchit'it nostivat tuoleja kaikille, itseänsä unhottamatta, ja asettuen vartiolle, kumpikin paikallensa, pistivät lusikat suuhunsa, etteivät he huutaisi hanhea, ennenkuin heidän tuli vuoro saada. Vihdoin ruoka oli tuotu esiin ja pöytärukous luettu. Henkityyni hiljaisuus syntyi, kun Mrs. Cratchit, tarkasti katsellen eteenleikkaus-veistä päästä päähän, hankki sysäämään sitä linnun rintaan; mutta kun hän teki sen, ja kun kauan odotettu täytöksen virta tulvasi esiin, nousi ilon humina kaikkialta pöydän ympäriltä ja yksin Pikku Tim'kin, innostuneena molempien nuorten Cratchit'ien esimerkistä, taputti pöytää veitsensä varrella ja huusi matalalla äänellä: "hurraa!"

Semmoista hanhea ei löytynyt koskaan, Bob sanoi, ettei hänen luullaksensa semmoista hanhea ollut milloinkaan paistettu. Sen mureutta ja hyvää makua, sen suurta kokoa ja halpuutta ihmettelivät kaikki. Yhdessä omenakastimen ja perunavaoin kanssa oli siinä kyllin päivällis-ateriaksi koko perheelle; niin, kuten Mrs. Cratchit suurella mielihyvällä sanoi (luoden silmänsä vähäiseen luupalaseen, joka oli vadilla), he eivät olleet lopulta jaksaneet syödä edes kaikkia! Kuitenkin oli jokainen saanut tarpeeksi, ja nuorimmat Cratchit'it erittäin olivat sukeltaneet salvia'an ja sipuliin kulmakarmoihin asti! Mutta nyt muutti Miss Belinda talrikit, ja Mrs. Cratchit lähti yksinään huoneesta — liian levotonna sallimaan ketään todistajaa — ottamaan pudding'ia ylös ja tuomaan sitä sisään.

Mitähän, jollei se ollut kyllin kypsynyt! Mitähän, jos se hajoisi ulos otettaissa! Mitähän, jos joku oli kiivennyt takapihan muurin yli ja varastanut sen, sillä aikaa kuin he iloitsivat hanhesta — tästä arvelusta molemmat nuoret Cratchit'it kävivät harmaan sinisiksi! Kaikenlaisia kauhuja ajateltiin.

Halloo! Vahvasti höyryä! Puddingi oli nostettu kattilasta. Hajua, niinkuin pesupäivänä! Se oli servietti. Hajua, niinkuin ravintopaikasta ja piirakan-leipojan puodista, joitten ovet ovat vieretysten ja joitten naapurina pyykki-vaimo on! Se oli puddingi! Puolen minutin perästä Mrs. Cratchit astui sisään — punehtuneena, mutta hymyillen voittoisasti — ja puddingi oli niinkuin kirjava kanuna-kuula, niin kova ja luja, palaen puolessa puolikorttelissa sytytetyssä konjakissa ja koristettuna rautatammen oksalla, joka oli pistetty sen huippuun.

Oi, se oli kummallinen puddingi! Bob Cratchit sanoi, jopa aivan tyvenesti, että hän katsoi sitä suurimmaksi voitoksi, jonka Mrs. Cratchit oli saavuttanut siitä asti, kuin he menivät naimisiin. Mrs. Cratchit lausui, että nyt, kun paino oli poistettu hänen sydämestään, hän tahtoi tunnustaa epäilleensä, oliko jauhoja kylliksi. Jokaisella oli jotakin sanottavaa siitä, mutta ei kukaan sanonut eikä ajatellut, että se sentään oli vähäinen puddingi isolle perheelle. Se olisi suorastaan ollut häpeä, jos joku olisi niin tehnyt. Jokainen Cratchit olisi punastunut, jos olisi viitattu siihen.

Viimein päivälliset olivat päättyneet, ruoat vietiin pöydättä, liesi lakaistiin ja valkea viritettiin. Kun ruukun sisältöä oli maistettu ja huomattu tähdelliseksi, pantiin omenoita ja orangeja pöydälle, ja lapiollinen kastanjia tulelle. Nyt koko Cratchit'in perhe asettui lieden ympäri piiriin, niinkuin Bob Cratchit sanoi, tarkoittaen puolipiiriä; ja Bob Cratchit'in kyynäspään vieressä seisoi talon lasivarasto. Kaksi jalatonta lasia ja yksi kahvatoin munakakun kuppi.

Näissä säilyi ruukun kuuma juoma yhtä hyvin, kuin se olisi kultaisissa pikareissa säilynyt; ja Bob jakeli sitä ilosta loistavilla silmillä, sillä välin kuin kastanjat rätisivät ja halkeilivat tulella. Nyt Bob esitteli:

"Iloista joulua meille kaikille, rakkaani! Jumala siunatkoon meitä!"

Jota kaikki perheen-jäsenet kertoivat.

"Jumala siunatkoon meitä jokaista!" lausui Pikku Tim kaikkein viimeiseksi.

Hän istui vähäisellä tuolillansa aivan likellä isäänsä. Bob piti hänen kuihtunutta pientä kättänsä omassa kädessänsä, niinkuin hän rakastaisi lasta ja tahtoisi pitää häntä luonansa ja pelkäisi, että hän otettaisiin pois häneltä.

"Henki", sanoi Scrooge semmoisella hellyydellä, jota hän ei ollut tuntenut koskaan ennen, "ilmoita minulle, jääkö pikku Tim eloon."

"Minä näen tyhjän paikan", vastasi henki, "tuossa takan nurkassa ja isännättömän kainalo-sauvan, jota huolellisesti talletetaan. Jollei tulevaisuus muuta näitä varjoja, kuolee lapsi."

"Ei, ei", arveli Scrooge. "Voi, ei, hyvä henki! Sano, että hän säästetään."

"Jollei tulevaisuus muuta näitä varjoja, ei kukaan minun heimostani", vastasi henki, "ole löytävä häntä täältä. Entä sitten? Jos on luultava, että hän kuolee, olisi se parempi, että hän kuolisi kohta ja vähentäisi liikaväestöä."

Scrooge painoi alas päänsä, kun hän kuuli omat sanansa hengen suusta, ja katumus ja kova suru valloittivat hänet.

"Ihminen", lausui henki, "jos et sinä ole kivestä, vaan sinulla on ihmisen sydän, niin karta tuota ilkeätä puhetta, kunnes olet oppinut, mikä liika on, ja missä se on. Tahdotko sinä määrätä, minkä ihmisen tulee elää, minkä kuolla? Kenties sinä Luojan silmissä olet halvempi ja vähemmin sovelias elämään, kuin moni miljona tämän köyhän miehen lapsen vertaisia. Oi Jumala! kun kuulee madon lehdellä puhuvan liika-elämästä nälkäisissä veljissään maassa."

Scrooge kumartui hengen moitteen edessä ja loi vavisten silmänsä maahan. Mutta hän nosti ne nopeasti, kun hän kuuli oman nimensä.

"Mr. Scrooge!" sanoi Bob; "minä juon teidän muistoksenne! Eläköön Mr.
Scrooge, juhlan perustaja!"

"Juhlan perustaja, tosiaan!" huudahti Bob Cratchit punehtuen. "Minä soisin, että hän nyt olisi täällä. Minä sanoisin hänelle, mitä minä hänestä pidän, ja minä toivon, että se maittaisi häntä hyvin."

"Rakas vaimoni", sanoi Bob, "lapset! joulupäivä!"

"Saa, totta puhuen, olla joulupäivä", vastasi hän, "ennenkuin juo semmoisen inhottavan, tylyn, kovan, tunnottoman miehen muistoksi, kuin Scrooge on. Sinä tiedät, että hän on semmoinen, Robert! Ei kukaan tiedä sitä paremmin, kuin sinä, mies raukka?"

"Rakas vaimo", oli Bob'in lempeä vastaus, "joulupäivä!"

"Minä juon hänen terveydekseen sinun tähtesi ja päivän", lausui Mrs. Cratchit, "ei hänen tähtensä. Pitkää ikää hänelle! Iloista joulua ja oivallista uutta vuotta! Hän lienee hyvin iloinen ja onnellinen, epäilemättä!"

Lapset joivat äidin jälkeen Scrooge'n terveydeksi. Tämä oli ensimäinen heidän toimensa, jossa ei ollut sydämellisyyttä. Pikku Tim joi kaikkein viimeiseksi, mutta hän ei pannut mitään arvoa siihen. Scrooge oli perheen mörkö. Hänen nimensä mainitseminen levitti seuraan mustan varjon, joka ei poistunut koko viitenä minutina.

Kun se oli haihtunut, kävivät he kymmentä kertaa iloisemmiksi jo senkin vuoksi, että olivat päässeet Scrooge Surullisesta. Bob Cratchit kertoi heille, että hänellä oli paikka tiedossa nuorta herra Peter'iä varten, joka tuottaisi, jos se saatiin, täyteen viisi shillingiä ja kuusi pennyä viikkoonsa. Molemmat nuoret Cratchit'it nauroivat kauheasti, kun ajattelivat, että Peter'istä tulisi asiamies; ja Peter itse katseli miettiväisesti valkeaan kaulustensa välistä, ikäänkuin hän paraikaa tuumisi, mihin hän sijoittaisi pää-omansa, kun hän kerran saisi tuon päätä pyörryttävän palkan. Martha, joka oli opissa muoti-kauppiattaren luona, jutteli nyt heille, mimmoista työtä hänellä oli, kuinka monta tuntia hän ompeli yhtä mittaa ja kuinka hän aikoi huomis-aamuna vetää oikein pitkää, levollista unta; huomispäivän, joka oli pyhä, hän vietti kotona. Myöskin kuinka hän oli muutamia päiviä sitten nähnyt yhden kreivinnan ja lordin, ja kuinka lordi "oli melkein yhtä pitkä, kuin Peter"; jolloin Peter kohotti kauluksiansa niin korkealle, että teidän olisi ollut mahdoton nähdä hänen päätänsä, jos olisitte olleet siellä. Koko tämän ajan kävivät kastanjat ja ruukku ehtimiseen ympäri; ja ennen pitkää Pikku Tim, jolla oli vähäinen, vaikeroiva ääni, lauloi laulun eksyneestä lapsesta, joka kuljeskeli lumessa, vieläpä lauloi sen sangen hyvin.

Tässä ei ollut mitään erinomaista. He eivät olleet mitään kaunista väkeä; he eivät olleet hyvästi puetuita; heidän kenkänsä eivät suinkaan olleet vedenpitäviä; heidän vaatteensa olivat huononpuoliset; ja Peter lienee tuntenut, melkein varmaan tunsikin, miltä pantin-ottajan huone sisäpuolelta näytti. Mutta he olivat onnelliset, kiitolliset, toisiinsa mieltyneet ja tyytyväiset päiviinsä; ja kun he katosivat ja näyttivät vielä onnellisemmilta hengen tulisoiton kirkkaassa jäähyväis-ripoituksessa, katseli Scrooge heitä ja erittäin Pikku Tim'iä viimeisiin saakka.

Tähän aikaan alkoi käydä pimeäksi, ja lunta satoi oikein sakealta, ja kun Scrooge ja henki astuivat pitkin katuja, välkkyivät kyökeissä, vierashuoneissa ja kaikenlaisissa muissa suojissa räiskyvät valkeat kummallisesti. Täällä liekkien loisto asetti näkyviin hupaisten päivällisten hankkeet, lämpimät talrikit, joita perin kuumennettiin valkean edessä, ja tumman punaiset kartiinit, joita vaan tarvitsi vetää yhteen kylmän ja pimeän poistamiseksi. Tuolla talon kaikki lapset juoksivat ulos lumeen kohdataksensa naituja sisariansa, veljiänsä, serkkuja, setiä, tätiä, ja ollaksensa ensimäiset tervehtimään heitä. Täällä taas näkyivät akkunissa kokoontuvien vieraitten varjot; ja tuolla joukko kauniita tyttöjä, kaikki päähineissä ja turkki-kengissä, ja kaikki haastellen yhtä haavaa, astui tepastellen jonkun läheisen naapurin taloon; ja voi sitä poikamiestä, joka näki heidän astuvan sisään — viekkaita tenhottaria, hyvin he itse tiesivät sen — hohdossansa!

Mutta jos olisitte päättäneet niitten ihmisten luvusta, jotka olivat matkalla ystävällisiin kokouksiin, olisitte ehkä luulleet, ettei kukaan ollut kotona toivottamassa heitä tervetulleeksi, kun tulivat, mutta kuitenkin odotti joka talo vieraita ja täytti takantorven puoliväliin asti poltoksilla. Jumala siunatkoon, kuinka henki riemuitsi! Kuinka se paljasti koko rintansa, ja avasi ison kämmenensä, ja liikkui edelleen, vuodattaen anteliaalla kädellään vilkasta ja viatonta iloansa kaikkiin, mihin se vaan ulottui! Yksin lampun-sytyttäjäkin, joka juoksi edellä, tiploittaen pimeitä katuja valon pilkuilla, ja oli pukenut itsensä viettääksensä iltaa jossakin, nauroi ääneen, kun henki kulki ohitse, vaikka vähän tiesi lampun-sytyttäjä silloin, että hänellä oli mitään muuta seuraa, kuin joulu!

Ja nyt, ilman yhtäkään varoituksen sanaa hengen puolelta, he seisoivat kylmällä ja kolkolla nummella, johon suunnattoman suuria kivi-möhkäleitä oli viskattu ylt'ympärille, niinkuin se olisi ollut jättiläisten hautausmaa; ja vesi levisi mihin hyvänsä se tahtoi, taikka olisi levinnyt, jollei jää olisi pitänyt sitä kahleissa; eikä mitään kasvanut, paitsi sammalta ja keltaruusua ja karheata, hyötyisää ruohoa. Kauas länteen oli laskeuva aurinko luonut tulipunaisen juovan, joka katseli tätä häviötä hetken, niinkuin vihainen silmä, ja, synkistyen yhä syvemmälle, sammui yön pimeään.

"Mikä paikka tämä on?" kysyi Scrooge.

"Semmoinen paikka, jossa vuorenkaivajat elävät, jotka työskentelevät maan sisässä", vastasi henki. "Mutta he tuntevat minut. Katso!"

Kynttilä loisti mökin akkunasta, ja nopeasti he edistyivät sitä kohden. Astuen savesta ja kivestä tehdyn muurin läpi, näkivät he iloisen seuran koossa hohtavan valkean ympärillä. Vanha, hyvin vanha mies ja vaimo, ynnä heidän lapsensa ja näitten lasten lapset, ja vielä yksi sukupolvi lisäksi, kaikki iloisesti puettuina juhlavaatteisinsa. Äänellä, joka harvoin voitti tuulen kohinan autiolla, lauloi vanha mies joululaulun heille — se oli ollut varsin vanha laulu, kun hän oli poikana — ja tuon tuostakin he yhtyivät kaikki kööriin. Yhtä varmaan kuin he koroittivat ääntänsä, virkistyi vanha mies ja lauloi lujemmin, ja yhtä varmaan kuin he pysähtyivät, vaipui hänen voimansa jälleen.

Henki ei viipynyt siellä, vaan käski Scrooge'n pitää kiinni vaipastaan ja, kulkien nummen yli, kiidähti mihin? Ei suinkaan merelle? Merelle. Hirmuksensa näki Scrooge, kun hän katsahti taaksensa, maan kaistaleen manteresta ja kammottavia kareja; ja hänen korvansa menivät huumeisin veden pauhusta, kun se vyöryi ja ärjyi ja kiehui keskellä niitä julmia onkaloita, joita se oli kovertanut, koettaen vimmassansa uurtaa maan perustuksia.

Kauhealla riutalla, jota aallot koko tuiman vuoden huhtoivat ja pieksivät, seisoi muutamia penikulmia rannalta yksinäinen majakka. Meriruohot kietoutuivat joukottain kiinni sen juureen, ja myrskylinnut — kannettuina tuulelta, niin olisi luullut, niinkuin meriruohot vedeltä — nousivat ja laskivat sen ympärillä, niinkuin laineet, joita he lakaisivat.

Mutta myöskin täällä olivat ne molemmat miehet, jotka vartioivat tulta, sytyttäneet valkean, joka paksun kivimuurin aukosta vuodatti valonsäteen hirvittävälle merelle; ojentaen känsäisiä käsiänsä toisilleen sen yksinkertaisen pöydän yli, jonka vieressä he istuivat, toivottivat he keskenänsä iloista joulua grog'in kannullaan; ja toinen heistä, vieläpä vanhempi, jonka kasvot olivat ahvettuneet ja arvettuneet kovista jäistä, niinkuin vanhan laivan kokankuva, viritti jäykän laulun, joka itsessään oli niinkuin tuulen vonka.

Taas henki kiirehti eteenpäin mustan ja kuohuvan meren yli — yhä eteenpäin vaan — kunnes he kaukana mistäkään rannasta, niinkuin hän ilmoitti Scrooge'lle, laskeusivat laivalle. He seisoivat perämiehen vieressä rattaan luona, tähystäjän vieressä keulassa, ja upseerien vieressä, jotka pitivät vahtia. Kaikki näyttivät haamuilta erityisissä asemissansa, mutta jokainen heistä hyräili jotakin joulusäveltä, taikka piti jotakin joulu-ajatusta, taikka jutteli hiljalleen kumppanillensa jostakin menneestä joulupäivästä ja kotiin kääntyvistä toiveista. Ja jokainen mies laivassa, valvova tai nukkuva, hyvä tai paha, oli sinä päivänä lausunut jonkun lempeämmän sanan toverillensa, kuin minäkään muuna vuoden päivänä; jokainen oli ottanut johonkin määrin osaa sen juhlallisuuksiin ja oli muistanut niitä kaukana olevia, joista hän huoli, ja tietänyt, että he ilolla ajattelivat häntä.

Suuresti hämmästyi Scrooge, kun hän, kuunnellessansa tuulen vaikeroimista ja ajatellessansa, kuinka juhlallista oli liikkua yksinään pimeässä tuntemattomien vetten yli, joitten syvyys oli yhtä käsittämätön, kuin kuolema itse — suuresti hämmästyi Scrooge, kun hän, näitä miettien, kuuli sydämellisen naurun. Vielä enemmän hämmästyi Scrooge, kun hän tunsi, että se oli hänen oma sisarenpoikansa nauru, ja näki, että hän nyt oli valoisassa, kuivassa, iloisessa huoneessa, ja että henki seisoi hymyillen hänen vieressään ja katseli tätä samaa sisarenpoikaa hyväksyvällä ystävällisyydellä!

"Hah, hah!" nauroi Scrooge'n sisarenpoika. "Hah, hah, hah!"

Jos sattuisi, että te jollakin arvaamattomalla tavalla oppisitte tuntemaan jotakin ihmistä, joka olisi onnellisempi naurussansa, kuin Scrooge'n sisarenpoika, saan minä vaan sanoa, että minäkin tahtoisin tutustua hänen kanssaan. Esitelkäät häntä minulle, ja minä rupean ystävyyteen hänen kanssaan.

Se on oikea, tasapuolinen, jalo asiain järjestys, että samoin kuin taudit ja surut tarttuvat, ei löydy mitään mailmassa, joka niin vastustamattomasti tarttuu, kuin nauru ja iloinen mieli. Kun Scrooge'n sisarenpoika nauroi tällä lailla, pidellen kylkiänsä, heiluttaen päätänsä ja vääntäen kasvojansa mitä kummallisimmalla tavalla, nauroi hänen vaimonsakin yhtä sydämellisesti, kuin hän. Eikä heidän kokoon tulleet ystävänsä olleet hiukkaakaan heitä huonommat, vaan oikein luihkasivat ilosta.

"Hah, hah! Hah, hah hah, hah!"

"Hän sanoi, että joulu oli joutavia, niin totta kuin minä elän!" huudahti Scrooge'n sisarenpoika. "Hän uskoi sitä lisäksi!"

"Sitä suurempi häpeä hänelle, Fred!" lausui Scrooge'n sisarenpojan vaimo suuttuneena. Jumala siunatkoon naisia, he eivät milloinkaan tee mitään puoleksi. He puhuvat suunsa puhtaaksi.

Hän oli hyvin sievä, tämä nuori vaimo, tavattoman sievä. Kuoppaiset, hämmästyneiltä näyttävät, oivalliset kasvot; kypsynyt, pikkuinen suu, joka näytti olevan luotu suudeltavaksi — niinkuin se epäilemättä olikin; kaikenlaisia hyviä, pieniä pilkkuja leuan ympärillä, joka suli toiseen leukaan, kun hän nauroi; ja mitä kirkkain silmäpari, minkä ikinä olette nähneet kenenkään pikkuisen olennon päässä. Niin, hän oli, niinkuin olisitte sanoneet, suututtava, te ymmärrätte; mutta lepyttävä myöskin. Voi, täydellisesti lepyttävä.

"Hän on naurettava äijä parka", arveli Scrooge'n sisarenpoika, "se on asian laita; eikä niin miellyttävä, kuin hän ehkä voisi olla. Kuitenkin tuottavat hänen vikansa oman rangaistuksensa eikä minulla ole mitään sanomista häntä vastaan."

"Hän on varmaan hyvin rikas, Fred", lausui nuori vaimo. "Kumminkin sinä aina sanot niin minulle."

"Vähät siitä, armaani!" sanoi Scrooge'n sisarenpoika. "Hänen varansa eivät ole miksikään hyödyksi hänelle. Hän ei tee mitään hyvää niillä. Hän ei laita niillä omaa oloansa mukavaksi. Hänellä ei ole sitä ilahuttavaa ajatusta — hah, hah, hah! — että hän kerran auttaa meitä niillä."

"Minä en siedä häntä", väitti vaimo. Vaimon sisaret ja kaikki muut naiset lausuivat samaa ajatusta.

"Mutta minä siedän!" vastasi Scrooge'n sisarenpoika. "Minun tulee häntä sääli; minä en voisi olla vihainen hänelle, vaikka koettaisinkin, Kenelle on haittaa hänen eljistänsä? Aina vaan hänelle itselle. Se pälkähtää hänen päähänsä, ettei hän kärsi meitä, eikä hän tahdo tulla syömään päivällistä meidän kanssamme. Mikä seuraus on? Hän ei menetä paljon yhden päivällisen kantta."

"Luullakseni hän menettää sangen hyvät päivälliset", keskeytti nuori vaimo. Kaikki muut sanoivat samaa, ja täytyy myöntää, että he olivat kelvolliset tuomarit, koska olivat juuri päättäneet ateriansa ja, desertti pöydällä, istuivat lampun valossa valkean ympärillä.

"Hyvä! minä kuulen sitä ilolla", lausui Scrooge'n sisarenpoika, "sillä minä en paljon luota näihin nuoriin emännöitsiöihin. Mitä sinä, Topper, sanot?"

Topper oli ilmeisesti iskenyt silmänsä yhteen nuoren vaimon sisareen, sillä hän vastasi, että vanha poika oli kunnoton hylkiö, jonka ei ollut mikään oikeus lausua ajatustansa tämmöisessä asiassa. Josta nuoren vaimon sisar — se tukeva pitsikauluksella eikä se, jolla oli ruusuja rinnassa — punehtui.

"Jatka, Fred", sanoi nuori vaimo, taputtaen käsiänsä. "Hän ei koskaan päätä, mitä hän alkaa sanoa! Hän on niin lystillinen mies!"

Scrooge'n sisarenpoika purskahti uuteen nauruun, ja koska oli mahdoton estää sen tarttumista, vaikka tukeva sisar kyllä koetti aromatisella etikalla, noudatettiin hänen esimerkkiänsä yksimielisesti.

"Minä yritin vaan sanoa", arveli Scrooge'n sisarenpoika, "että seuraus siitä, ettei hän pidä lukua meistä eikä tahdo iloita meidän kanssamme, on luullakseni se, että hän kadottaa muutamia hauskoja hetkiä, jotka eivät suinkaan tekisi hänen pahaa. Minä olen varma, että hän kadottaa hupaisempia kumppaneita, kuin mitä hän saa omista ajatuksistaan, olipa sitten homehtuneessa, vanhassa konttorissaan taikka tomuisissa huoneissansa. Minä aion tarjota hänelle samaa tilaisuutta joka vuosi, joko hän huolii siitä taikka ei, sillä minä säälin häntä. Hän solvatkoon joulua, siksi kuin hän kuolee, mutta hänen täytyy, vaikka pakolla, saada parempi ajatus siitä, jos hän huomaa, että minä joka vuosi tulen hänen luoksensa hyvällä tuulella ja sanon: 'kuinka jaksatte, eno Scrooge?' Jos siitä on vaan se hyöty, että hän jättää konttoristi parallensa viisikymmentä puntaa, niin siinä on jo jotakin; ja luullakseni minä pehmitin häntä eilen."

Nyt oli heidän vuoronsa nauraa, kun ajattelivat, että hän oli pehmittänyt Scrooge'a. Mutta koska hän oli aivan hyvänluontoinen mies eikä pitänyt paljon väliä sillä, mitä he nauroivat, kun he vaan ylipään nauroivat, kehoitti hän heitä heidän ilossaan ja antoi pullon hauskasti kiertää.

Teen jälkeen heillä oli vähän musiikia. Sillä he olivat hyvin musiikia harrastava perhe ja tiesivät, missä toimessa he olivat, kun lauloivat moni-äänistä taikka vuoro-laulua, sen voin teille vakuuttaa; semminkin Topper, joka osasi möristä aika baasia, niinkuin hyväkin laulaja, eikä sittenkään koskaan paisuttanut isoja suonia otsassaan eikä käynyt punaiseksi. Scrooge'n sisarenpojan vaimo soitti hyvästi harppua; ja soitti muun muassa yksinkertaisen vähäisen kappaleen (jotenkin mitättömän: te olisitte oppineet viheltämään sen kahdessa minutissa), joka oli ollut hyvin tuttu sille lapselle, joka nouti Scrooge'a koulusta, niinkuin menneitten joulujen henki oli muistuttanut häntä. Näitä säveliä kuunnellessansa näki Scrooge edessään kaikki, mitä ensimäinen henki oli näyttänyt hänelle; hän lientyi lientymistään ja ajatteli, että, jos hänen olisi ollut tilaisuus usein kuunnella niitä vuosia takaperin, hän ehkä olisi viljellyt elämän hyvyyttä omaksi onneksensa ja omilla käsillään, turvaamatta haudankaivajan lapioon, joka kuoppasi Jakob Marley'n.

Mutta he eivät panneet koko iltaa soitantoon. Vähän ajan perästä he rupesivat panttileikkeihin; sillä hyvä on olla lapsena välisti, eikä koskaan soveliaampi, kuin jouluna, jolloin tämän juhlan mahtava Perustaja itse oli lapsi. Ensiksi oltiin sokkosilla. Tietysti. Ja minä luulen yhtä vähän, että Topper oli todella sokea, kuin että hänen oli silmänsä saappaissaan. Minun ajatukseni on se, että se oli sovittu asia hänen ja Scrooge'n sisarenpojan välillä; ja että nykyisten joulujen henki tiesi sen. Se tapa, jolla hän ahdisti tukevaa sisarta pitsikauluksessa, oli väkivaltaa ihmisluonnon herkkä-uskoisuudelle. Sysäten hiilihangot kumoon, langeten tuoleihin, törmäten pianoa vastaan, tukeuttaen itseänsä kartiinein väliin, minne hyvänsä hän meni, sinne hänkin meni! Hän tiesi aina, missä tukeva sisar oli. Hän ei tahtonut ottaa kiinni ketään muuta. Jos olisitte tahallanne syösneet häntä vastaan (niinkuin muutamat heistä tekivät), olisi hän ollut koettavinansa tarttua kiinni teihin, joka olisi ollut solvaus ymmärryksellenne, mutta olisi kohta sivuttanut sinnepäin, jossa tukeva sisar oli. Tämä huusi usein, ettei se ollut rehellistä menoa; eikä se todella ollutkaan. Mutta kun hän viimein sai kiinni tytön: kun hän huolimatta kaikesta hänen silkkihameensa sahinasta ja hänen liehumisestaan edestakaisin oli pakoittanut hänet yhteen nurkkaan, josta ei ollut mikään mahdollisuus paeta; silloin hänen käytöksensä oli mitä kauheinta. Sillä hänen teeskentelemisensä, ettei hän tuntenut häntä; hänen teeskentelemisensä, että hänen oli tarve koskea hänen hiushankkinaansa ja lisäksi vakuuttaa itseänsä siitä, että se todella oli hän, sillä tavoin, että hän painoi erään sormuksen hänen sormeensa ja eräät vitjat hänen kaulaansa — oli häijy, hirmuinen! Epäilemättä lausui tyttö ajatuksensa hänelle siitä, kun toinen sokko oli liikkeellä ja he olivat aivan ystävällisesti yhdessä kartiinein takana.

Scrooge'n sisarenpojan vaimo ei ollut sokkosilla olevien joukossa, vaan hänelle oli nostettu iso tuoli ja astinlauta mukavaan nurkkaan, jossa henki ja Scrooge seisoivat ihan hänen takanansa. Mutta hän otti osaa panttileikkeihin ja rakasti oivasti armastansa kaikilla aapiston kirjaimilla. Samaten oli hän leikissä "Kuinka, milloin ja missä" erittäin etevä ja miehen salaiseksi iloksi voitti sisarensa kokonaan, vaikka hekin olivat sukkelia tyttöjä, niinkuin Topper olisi voinut kertoa teille. Siellä lienee ollut kaksikymmentä henkilöä, nuoria ja vanhoja, mutta he leikitsivät kaikki, ja niin teki Scrooge myöskin; sillä innostuneena siitä, mitä tapahtui, unhotti hän kokonaan, ettei hänen äänensä kuulunut ollenkaan heidän korviinsa, ja lausui aivan kovasti ajatuksensa, vieläpä arvasi usein aivan oikein; sillä terävin neula, paras Whitechapel'in neula, josta taattiin, ettei sen silmä syönyt poikki lankaa, ei ollut terävämpi, kuin Scrooge; vaikka hän kyllä luuli olevansa tylsä.

Henki oli kovasti hyvillään, kun hän näki Scrooge'n tässä mieli-alassa, ja katseli häntä semmoisella suosiolla, että tämä rukoili, niinkuin lapsi, että hänen sallittaisiin viipyä, kunnes vieraat hajosivat. Mutta henki sanoi, ettei se käynyt laatuun.

"Nyt alkaa uusi leikki", lausui Scrooge. "Puoli tuntia, henki, ainoastaan puoli tuntia!"

Se oli leikki "On" ja "Ei", jossa Scrooge'n sisarenpojan tuli ajatella jotakin, ja muitten täytyi keksiä, mikä se oli, samalla kuin hän vastasi ainoastaan "on" tai "ei" heidän kysymyksiinsä, sen mukaan kuin asian laita oli. Niitten vilkasten kysymysten kautta, joita tehtiin hänelle, saatiin tietää, että hän ajatteli eläintä, elävää eläintä, ilkeänpuolista eläintä, petoeläintä, eläintä, joka välisti murisi ja röhki, ja välisti puhui, joka eli Londonissa ja käveli kadulla, jota ei näytetty rahan edestä eikä talutettu ympäri, joka ei elänyt eläintarhassa, jota ei koskaan teurastettu millään torilla, joka ei ollut hevonen eikä aasi eikä lehmä eikä härkä eikä tiikeri eikä koira eikä sika eikä kissa eikä karhu. Jokaisesta uudesta kysymyksestä, joka laskettiin hänelle, tyrskähti tämä sisarenpoika uuteen nauruun; ja häntä kutkutti niin sanomattomasti, että hänen täytyi nousta ylös sohvasta ja polkea jalkaa. Viimeiseltä tukeva sisar, joutuen samanlaiseen tilaan, huudahti:

"Minä olen keksinyt sen! Minä tiedän, mikä se on, Fred! Minä tiedän, mikä se on!"

"Mikä se on?" kysyi Fred.

"Se on enosi Scro-o-o-o-oge!"

Niinkuin se todella olikin. Ihmetteleminen oli aivan yleinen, vaikka joku väitti, että, kun kysyttiin: "onko se karhu?" olisi pitänyt vastata: "on"; koska kieltävä vastaus oli kylläinen johdattamaan heidän ajatuksiansa Mr. Scrooge'sta, jos nimittäin niillä oli koskaan ollut mikään taipumus käydä sitä tietä.

"Hän on tosiaan tuottanut meille paljon iloa", arveli Fred, "ja me olisimme kiittämättömät, jollemme joisi hänen muistiksensa. Tässä on lasi kuumennettua viiniä heti käsillä; ja minä sanon: 'eläköön eno Scrooge!'"

"Hyvä! Eläköön eno Scrooge!" huusivat kaikki.

"Iloista joulua ja onnellista uutta vuotta vanhalle miehelle, mimmoinen hyvänsä hän lienee!" lausui Scrooge'n sisarenpoika. "Hän ei tahtonut vastaan-ottaa tätä tervehdystä minulta, mutta saakoon hän sen kuitenkin. Eläköön eno Scrooge!"

Eno Scrooge oli huomaamatta tullut niin iloiseksi ja keveäsydämiseksi, että hän olisi vastaukseksi esitellyt maljan tälle seuralle, joka ei tietänyt hänen läsnäolostaan mitään, ja kiittänyt sitä kuulumattomalla puheella, jos henki olisi sallinut hänelle aikaa. Mutta koko näkymö katosi samalla, kuin hänen sisarenpoikansa lausui viimeisen sanansa; ja hän ja henki olivat taas matkoillansa.

Paljon he näkivät, ja kauas he menivät, ja monessa kodissa he kävivät, mutta aina onnellisella seurauksella. Henki seisoi sairasvuoteitten vieressä, ja sairaat olivat iloiset; vierailla mailla, ja matkamiehet olivat likellä kotoansa; ahdistettujen luona, ja he olivat kärsivälliset suuremmassa toivossaan; köyhyyden luona, ja se oli rikas. Vaivais-, sairas- ja vankihuoneisin, jokaiseen kurjuuden turvapaikkaan, jossa turhamielinen, lyhytvaltainen ihminen ei ollut kiinnittänyt ovea ja sulkenut ulos henkeä, jätti hän siunauksensa ja opetti Scrooge'lle opetuksensa.

Se oli pitkä yö, jos se oli ainoastaan yksi yö; mutta sitä Scrooge epäili, koska joulunpyhät kaikki näyttivät sulauneen siihen ajanjaksoon, jonka he viettivät yhdessä. Se oli myöskin kummallista, että, samalla kuin Scrooge pysyi muuttumatonna ulkomuodoltaan, henki ilmeisesti kävi vanhemmaksi. Scrooge oli havainnut tämän muutoksen, mutta ei koskaan puhunut siitä, ennenkuin he lähtivät eräästä lasten loppiaiskemusta, jolloin, katsellen henkeä, kun he seisoivat molemmat jollakin aukealla paikalla, hän eroitti, että sen hiukset olivat harmaat.

"Onko henkien elämä niin lyhyt?" kysyi Scrooge.

"Minun elämäni täällä maan päällä on sangen lyhyt", vastasi henki. "Se päättyy tänä yönä."

"Tänä yönä!" huudahti Scrooge.

"Sydän-yönä. Kuule! Aika lähestyy."

Kellot löivät kolme neljännestä yli yksitoista juuri tällä hetkellä.

"Suo minulle anteeksi, jos minun ei ole oikeus kysyä", lausui Scrooge, tyystisti tarkastellen hengen vaippaa, "mutta minä näen jotakin outoa, joka ei kuulu sinuun itseen, pistävän esiin liepeitten alta. Onko se jalka vai sorkka?"

"Se lienee sorkka, vaikka siinä on lihaakin", oli hengen surullinen vastaus. "Katso tänne."

Vaippansa poimuista veti henki esiin kaksi lasta, kurjaa, hylättyä, kauhistavaa, inhottavaa, surkeata. He laskivat polvillensa hengen jalkojen juureen ja pitivät kiinni hänen vaatteistaan.

"Oi, ihminen! katso tänne. Katso, katso alas tänne!" huudahti henki.

Toinen oli poika, toinen tyttö. Keltaisia, laihoja, ryysyisiä, tuimistuneita, susimaisia lapsia; mutta myöskin matelevia nöyryydessänsä. Missä sulokas nuoruus olisi voinut täyttää heidän kasvonsa ja vuodattaa niihin heleimmät värinsä, oli laiha ja ryppyinen käsi, niinkuin ajan, puristanut ja vääntänyt ja raastanut niitä. Missä enkelit olisivat voineet asua, väijyivät perkeleet ja tuijottivat uhkaavaisesti. Ei mikään ihmisyyden muutos, ei mikään sen huonous, eikä mikään sen turmio, olipa se millä portaalla tahansa, kaikissa tämän kummallisen luomisen salaisuuksissa ole tuottanut hirviöitä puoleksikaan niin kauheita ja julmia.

Scrooge kavahti säikähtyneenä takaperin. Kun lapset näytettiin hänelle tällä tapaa, aikoi hän sanoa, että he olivat sieviä lapsia, mutta sanat tukeuttivat toisensa pikemmin, kuin ottivat osaa niin äärettömän suureen valheesen.

"Henki! ovatko nämät lapset sinun?" olivat ainoat sanat, joita Scrooge pystyi sanomaan.

"He ovat ihmisten", vastasi henki, katsoen alas heidän puoleensa. "He turvaavat minuun ja valittavat vanhempiansa vastaan. Tämä poika on Taitamattomuus. Tämä tyttö on Puute. Varo heitä molempia ja kaikkia heidän heimolaisiansa, mutta ennen kaikkia varo tätä poikaa, sillä hänen otsallansa näen kirjoitetun sen, joka on Tuomio, jollei kirjoitusta pyyhitä pois. Kieltäkäät se!" huudahti henki, korottaen ulos kättänsä kaupunkia päin. "Soimatkaat niitä, jotka kertovat sitä teille! Sallikaat sitä teidän puolueellisia tarkoituksianne varten, ja tehkäät sitä pahemmaksi! ja odottakaat loppua!"

"Eikö heillä ole mitään turvapaikkaa eikä apukeinoja?" kysyi Scrooge.

"Eikö vankihuoneita löydy?" vastasi henki, kääntyen viimeisen kerran
Scrooge'n puoleen hänen omilla sanoillansa. "Entä vaivaishuoneita?"

Kello löi kaksitoista.

Scrooge katsoi ympärillensä ja etsi henkeä, mutta hän ei nähnyt sitä. Kun viimeinen lyönti lakkasi värähtelemästä, muisti hän vanhan Jakob Marley'n ennustuksen ja, nostaen ylös silmänsä, näki juhlallisen haamun, kokonaan verhottuna, tulevan, niinkuin sumu pitkin maata, häntä kohden.

IV.