VI.

Epäkohteliaisuus.

— Minä puolestani luulen, sanoi vaimoni, epäkohteliaisuuden kotirauhan vaarallisimmiksi hävittäjiksi. Ihmiset eivät osota läheisimmilleen samaa huomaavaisuutta ja kohteliaisuutta, jota he tuhlaavat vieraille.

— Hyvä rouva, sanoi Robert Stephens, minä olen toista mieltä. Seurustelutavan pakosta ja seuraelämän muodollisuudesta saa kypi kyllänsä jo kodin ulkopuolella. Kotiin tultuaan mies käyttää vapauttaan, riisuu ahtaat saappaansa ja sormikkaansa, pukeutuu aamunuttuunsa ja panee tohvelit jalkaansa, puhelee vapaasti, mitä ajattelee, joka sanaansa niin tarkoin punnitsematta. Kotolaiset toki tuntenevat ja ymmärtänevät toisensa perinpohjin ja suovat siis toisilleen molemminpuolisen vapauden ja vapaisuuden. Ihminen tarvitsee sellaisen paikan, jossa hän saa olla väsynyt, haluton ja äänetön menettämättä siltä sivistyneen nimeä. Koti on se paikka, jossa johonkin määrin voi elää siihen luottamukseen nojaten, jonka on saanut oppiessaan molemminpuolin tuntemaan toistensa hyvät puolet ja arvokkaat ominaisuudet. Eikä ystävysten kesken ole ollenkaan välttämätöntä joka päivä osottaa toisilleen kaikkia niitä kohteliaisuuksia ja huomaavaisuuksia, joita vieraille on osotettava.

— Niin, virkkoi Jenny, kun nuori mies mielistelee nuorta neitosta, niin auttaa hän hänet vaunuista huolellisesti ja estää hänen pukunsa hipaisemastakaan likaisia pyöriä. Mutta kun sopimus on tehty ja rakkaus huipussaan ja hän on hänen vaimonsa, mies istua nököttää hiljaa, pitäen ohjaksista ja antaa vaimonsa laskeutua vaunuista omin neuvoinsa, pääsi miten pääsi. Vaan kylläpä hän osaa olla kohteliaskin. Kas vain, kuinka hän lentää vaunujen luo, kun kaunis neiti Helmikana tulee heille vieraaksi, ja kuinka hän huolehtii hänen puvustaan ja miten kohteliaasti hän auttaa hänet vaunuista!

Luullakseni se riippuu siitä, ettei hän rakasta neitosta eikä neitonen häntä — etteivät he ole mieltyneet toisiinsa. Jos herra on vain sulhanen tai ystävä, niin kiittää hän mitä kohteliaimmin, kun nainen on päärmänyt hänen kaulahuivinsa tai korjannut hänen sormikkaansa. Mutta kussa ikään nainen vain lienee varma miehen rakkaudesta ja mieltymyksestä, niin sanoo mies hänelle ainoastaan:

"Hyvä on; tarkastappas nyt paitojani ja korjaa tuo ratkeama nutussani — elä vain unohda niinkuin eilen."

— Kaiken sen tähden, jatkoi Jenny neiti keikauttaen kaunista päätään, aion olla naimisiin menemättä niin kauvan kuin mahdollista, sillä minusta on paljoa hauskempaa, kun miehet ystävänä ovat huomaavaisia ja kohteliaita, kuin että he aviomiehenä elävät rakkautensa jäännöksillä. Minä en näet ollenkaan halua miehekseni sellaista, joka haukottelee vasten silmiä, lukee sanomalehtiä koko syöntiajan, kun minua haluttaisi keskustella, polttaa sikaria iltakaudet tai lukee itsekseen, kun minä tahtoisin hänestä seuraa, ja katsoo rakkautensa oikeuttavan olemaan kuinka vastenmielinen ja huolimaton tahansa. Jos hän on kaunis, jos hän on hauska, miellyttävä ja kohtelias, niin olen minä mieluummin niiden naisten joukossa, jotka saavat nauttia siitä.

— Aivan niin, Jenny neiti, virkkoi Robert, vaan eipä se ole ainoastaan meidän sukupuolemme, joka avioliitossa näyttää vähemmän miellyttäviä puoliansa. Sirot keijukaiset, jotka meitä niin ihmeesti viehättävät kauniissa, aistikkaissa puvuissaan, ja jotka ovat niin suloiset ja sievät ja vilkkaat ja hurmaavat — minne ne joutuvat avioliiton jälkeen? Jos mies ruokapöydässä lukee sanomalehtiä, niin ehkäpä juuri sen tähden, että häntä vastapäätä istuu uninen ja huolimattomasti pukeutunut nainen, päällä muuttunut aamupuku, joka hänen mielestään kyllä kelpaa vaatimattomassa kotielämässä. Kenties hän on unohtanut kaikki hauskat, pirteät, leikilliset sukkeluutensakin ja pikku kepposensa, jotka muinoin ihastunutta sulhasta niin viehättivät, ettei hän hänen läheisyydessään kuullut eikä nähnyt ketään muita. Sellaistakin voi luullakseni joskus jumalattarille tapahtua. Marianna ja minä emme tietysti omasta kokemuksestamme sellaisista ikävyyksistä mitään tiedä; me olemme mallikelpoinen pariskunta, joka vain pilvistä maailman menoa katselee.

— No, siinä sen nyt näet, mihin periaatteesi vie jokapäiväiseen elämään sitä sovitettaessa, jatkoi Jenny. Jos koti on ainoastaan sellainen paikka, jossa mielensä mukaan saa olla väsynyt ja haluton ja niin vastenmielinen kuin suinkin menettämättä siltä arvoansa, niin luulenpa naisilla olevan paljoa suuremman oikeuden kuin miehillä käyttää sitä vapautta, sillä kotielämän yksinäisyys ja ikävällinen puoli tulee etupäässä heidän osakseen. Vaimohan se on, jonka täytyy valvoa levottoman lapsen kanssa. Ja jollei hän olekkaan halukas pukeutumaan aamuisin niin viehättävästi tai jollei häntä haluta puhella leikillisesti ja sukkeluuksia sanella niinkuin tyttönä ollessaan, niin ei sitä juuri voi hänelle viaksi lukea. Eihän voi odottaakkaan, että perheenäiti ja lapsenhoitaja olisi yhtä hienosti pukeutunut ja yhtä hauska seuratoveri kuin vanhempainsa kotona kaikesta huoletonna elelevä nuori tyttö. Mutta siltä ei ole mielestäni puolustettavissa, että mies laiminlyö ne pienet kohteliaisuudet ja huomaavaisuudet, joita hän osotti ennen naimisiin menoa. Hän on vahva ja terve ja reipas; hän seuraa maailman menoa ja näkee ja kuulee paljon, joka pitää mielen hereillä ja virkeänä; ja todellakin olisi hänen velvollisuutensa naimisissa ollessakin miellyttää ja huvittaa vaimoaan samoin kuin ennenkin avioliittoa.

Sellainen pitää minun mieheni olla, lopetti Jenny neiti, taikka en huoli ketään — ja hyvin onkin se vahinko helppo kestää.

— Vai niin, ilkkui Robert, pitääpä koettaa ajoissa Kaarlo Sedleytä siihen valmistaa.

— Kaarlo Sedleytä — Robert! huudahti Jenny tulipunaisena harmista. Minua ihmetyttää todellakin, että sinä yhä tarraut tuohon vanhaan juttuun, vaikka ainakin sata kertaa olen sanonut sinulle, etten kärsi kuulla puhuttavan siitä! Kaarlo ja minä olemme kyllä hyvät ystävät, vaan…

— No niin, no niin, keskeytti Robert, jo riittää. Et tarvitse sanoa sanaakaan enää.

— Tuolla lailla sinä puhut, kun et voi todisteitani kumota, sanoi
Jenny.

— Hyvä on, Jenny, vastasi Robert. Tiedäthän, että joka asiassa on kaksi puolta ja myönnän mielelläni sinun erinomaisella tavalla puolustaneen mielipidettäsi. Olen kuitenkin yhä edelleen varma, että ellei se, mitä sanoin, ole totinen totuus, niin kyllä se ainakin sitä niehentyy. Ja vieläkin uudistan, mitä taanoin sanoin, että todellisesta rakkaudesta kasvaa sellainen vapaus, jota eivät sido kursailemiset eivätkä muodollisuudet ja että läheisten ystävysten kesken sekä pitää että voi sietää paljon sellaistakin, jota vieraat katsoisivat epäkohteliaisuudeksi. Siitä minä olen ihan yhtä varma kuin mistä muusta hyvänsä tässä maailmassa.

— Ja kuitenkin, huomautti vaimoni, on hyvin paljon totta usein toistetussa Cowperin runossa, jossa hän puhuu ystävyydestä ja sanoo:

"Kuin sukulaisuus sielujen — mi liekkään mahti salainen — saa alkuun ystävyyden; niin käytös kaunis yhä vaan sen tunteen saapi kasvamaan, luo sille kestävyyden."

— Olkoonpa niinkin, vastasi Robert, mutta minä olen nähnyt kylläkseni ranskalaisten aviopuolisoiden kohteliaisuutta. Pariisissa ollessani asui eräs rouva de Villiers samassa paikassa kuin minäkin. Mies oli antanut hänelle nimensä, johon kuului myöskin ranskalainen de ja vaihdoskaupassa saanut sievoset vuotuiset tulot vaimonsa myötäjäisinä. Hänen käytöksensä vaimoaan kohtaan oli todellakin hienon ja sivistyneen miehen, kerrassaan mallikelpoista. Tosin hän eli vaimonsa rahoilla ja tuhlasi niitä ajeluihin, teaattereihin, oopperoihin ja muihin huvipaikkoihin seurustellessaan kaikellaisten maineeltaan epäiltäväin ystäväin kanssa; mutta hän järjesti ne kaikki vaimolleen niin kohteliaalla, ystävällisellä ja perin viisaalla tavalla, että kannattipa vain jäädä niin syrjäytetyksi ja tulla petetyksi saadakseen nauttia hänen erinomaisesta kohteliaisuudestaan ja mainion hienosta tavastaan. Herra de Villiers oli näet hyyräävinään vaimolleen pienen, sievän ja hauskan huoneen meidän majalastamme, koska hänen asiansa eivät muka olleet oikein hyvällä kannalla ja hän ihan epätoivoon joutuisi, jos saattaisi niin syvästi rakastamansa vaimon huoliin ja vaikeuksiin. Hän kuvasi ne kauheiksi, mutta oli päättänyt kestää ne urhoollisesti yksin. Ei, niin kauvan kun hänellä oli ropokaan jälellä, ei hänen jumaloidulta Julieltaan saanut puuttua mitään elämän mukavuuksia. Hänelle itselleen olisi kurjin yliskammari kylliksi.

Ei hän koskaan käynyt vaimonsa luona suutelematta hänen kättään niin kunnioittavasti kuin hän olisi ollut kuninkaan tytär, lausumatta hänelle kohteliaisuuksia hänen ulkomuodostaan, tuomatta hänelle makeisia ja kertomatta hänelle hauskoja kaskuja suuren maailmankaupungin päivän tapahtumista. Mitä lähemmäksi tuli aika, jolloin hänen vaimonsa suoritti vuosineljännesmaksut, sitä tiheämmin hän hänen luonaan pistelehti.

Ja rouvakin ihaili ritarillista miestään, ei voinut koskaan kieltää häneltä mitään, uskoi kaikki hänen juttunsa ja tyytyi nurkumatta vain neljänteen osaan omista tuloistaan, ollen onnellinen rakastaessaan niin miellyttävää miestä.

— No niin, jatkoi Jenny, minä en oikein ymmärrä kertomuksesi tarkoitusta. Mutta minusta siitä voi tulla vain tämmöiseen johtopäätökseen: jos sydämmetön heittiö, jolta puuttuu periaatteita ja hyviä ominaisuuksia, voi voittaa ja säilyttää naisen sydämmen yksinomaan kohteliaalla ja luontevalla käytöksellään, niin mitenkä paljoa enemmän sitten sivistynyt, periaatteellinen ja todellakin rakastunut mies saa aikaan samoilla keinoilla!

Se on minun vahva vakuutukseni, että jos mies, joka pettää vaimoaan ja tuhlaa hänen rahansa, sittenkin voi vaimonsa rakkauden säilyttää ainoastaan huomaavaisuudellaan ja kohteliaisuudellaan, niin totta tosiaan on kohteliaisuudella merkityksensä rakkaudessa.

— Kyllä kai turhamaisten naisten rakkaudessa, huomautti Robert
Stephens.

— Niinpä niin, mutta sama on laita järkevänkin, virkkoi vaimoni. Herra de Villiers käyttäytyi kunnottomasti ranskalaisella tavalla; minä tunnen vaimoparan, jonka mies teki samoin englantilaiseen tapaan — ilman suuteloita ja kohteliaisuuksia. Imartelun sijasta häh kiroili häntä ja vei hänen rahansa makeisia tarjoomatta.

Jos minä olisin niin onneton, että minun täytyisi mennä naimisiin semmoisen miehen kanssa, niin kyllä minä vain paljoa mieluummin ottaisin ranskalaisen kuin englantilaisen. Kohteliaisuus on hyvä asia ja paljoa parempi kuin ei mitään — vaikka sen ohessa tietysti tahtoo todellistakin hyvää. Mutta jos kerran täytyy menettää rahansa sillä lailla, niin mieluumminhan antaa houkutella ne miellyttävällä tavalla, suuteloilla ja makeisilla, kuin sysittynä ja polettuna.

— Tässä tehdään usein se erehdys, puutuin minä puheeseen, että ihmiset tavallisesti vertaavat toisiinsa ulkomuodoltaan silittäytyneen roiston ja raa'an kunnon miehen, mutta sivistynyt roisto olisi verrattava sivistyneeseen kunnon mieheen ja sivistymätön roisto sivistymättömään kunnon mieheen. Ainoastaan sillä lailla voi saada oikean käsityksen heidän oikeasta arvostaan.

Yleensä on sääntönä, että ne kansallisuudet, jotka ulkonaisesti ovat sivistyneimpiä ja kohteliaimpia, ovat vähimmän tunnetut rehellisyydestään ja suoruudestaan; siitäpä alkusoinnut "kaunis ja kavala", "viehkeä ja viekas". Kaunis ja kavala kreikkalainen, viehkeä ja viekas italialainen, kohtelias ja petollinen ranskalainen ovat yhdistyksiä, jotka saattavat voimakkaan, suoran ja päättävän anglosaksilaisen luulemaan raakuutta ja epäkohteliaisuutta suoruuden ja rehellisyyden tunnusmerkeiksi.

Ei kukaan voi lukea ranskalaista kirjallisuutta huomaamatta, miten kohteliaisuus aivan kuin tunkee läpi koko elämän, miten huolellisesti Ranskassa vältetään epämiellyttävää seurustelua. Yksinpä kotoisista kiistoistakin — jos ranskalaisiin näytelmiin on luottamista — selviytään hienosti ja sievästi ja loukkauksetkin lausutaan erinomaisen kohteliaasti. Tuntuu olevan vaikea ranskaksi kääntääkkään suoria ja julkeita raakuuksia, joita on esim. englanninkielessä. Koko yhteiskuntaelämä näyttää siellä olevan järjestetty keskinäisesti luontevaksi ja muodollisesti sievistellyksi, persoonallisia väärinkäsityksiä ja erimielisyyksiä välttäen.

Jos ranskalainen ottaa palvelukseensa kirjanpitäjän tai jonkun muun apulaisen ja sittemmin kuulee hänestä jotain edutonta, niin viimeksi hänen mieleensä juohtuisi sanoa hänelle suora totuus. Hän kirjoittaa hänelle kohteliaan kirjeen, jossa ilmoittaa ennen aavistamattoman muutoksen asioissa aiheuttavan, ettei hän enää tarvitse apulaista siinä toimessa, valittaen olevia oloja, jotka pakottavat hänet eroamaan apulaisensa miellyttävästä seurasta j.n.e.

Tuskinpa voinee sattuvammin kuvata ranskalaisen seurustelun luonnetta kuin George Sandin elämäkerrassa hänen isänsä ja isoäitinsä suhde on kerrottu. Äiti ja poika ovat mitä ihailtavimmin toisiinsa kiintyneet. Poika kirjoittaa äidilleen mitä hellimpiä kirjeitä; kirjeensä joka sivulla hän suutelee äidin kättä; hän on huomaavaisen, ritarillisen ja rakastavan pojan ihanne.

Mutta siitä huolimatta hän kaikessa hiljaisuudessa puuhaa avioliittoa alhaissäätyisen ja maineeltaan epäiltävän naisen kanssa — avioliittoa, jonka hän tietää äidilleen tuottavan mitä syvintä tuskaa. Hän menee naimisiin, asuu vaimonsa kanssa, heillä on jo pari lastakin, mutta ei hän vain voi pahoittaa jumaloimansa äidin sydäntä, ilmoittamalla hänelle suoran totuuden.

Jumaloitu äiti epäilee kuitenkin poikaansa, vaan epäilyksen hiventäkään ei ilmene hänen kirjeissään. Tiedustelut, joita englantilainen isä ja äiti ei kainostelisi kysyä pojaltaan, jäävät hienotunteisuudesta rakasta Mauricea kohtaan kysymättä. Sen sijaan hän tiedustaa poliisipäälliköltä ja saa laillista tietä avioliitosta tiedon, mutta sittenkään ei pieninkään hiven himmennä hänen kirjeittensä lämpöä ja yhtä hellästi hän vastaanottaa poikansa, joka äitinsä luona perhehuolistansa vapaat hetket viettää. Englantilaisessa tai ameriikkalaisessa perheessä olisi siitä noussut aika kahakka, jopa suora erokin; mutta ranskalainen äiti ja poika vuosikausia näyttelevät kohteliasta näytelmäänsä — äiti, ollen olevinaan asiasta tietämätön, ja poika, hyvitellen mieltään siten, pettämällä, muka säästävänsä äitinsä tunteita.

Minusta tuntuu kuin sellaisen viekkauden vastustaminen elämässä saattaisi rehellisen anglosaksilaisen kansanluonteen halveksimaan kohteliaisuutta, ikäänkuin se välttämättömästi olisi suoruuden vastakohta. Mutta vaikkakaan ei kaikki, joka kiiltää, ole kultaa, niin ei siitä suinkaan seuraa, että kaikki, joka kiiltää, ei ole kultaa. Ja vaikka kohteliaisuus ja hienotunteisuus keskinäisessä seurustelussa usein on petosta, ovat ne silti totuuden arvokkaita liittolaisia. Ei yksikään nainen pitäisi luikertelevaa, kohteliasta roistoa parempana kuin raakaa, epäkohteliasta kunnon miestä. Mutta kahdesta yhtä suorasta ja miellyttävästä hän pitää enemmän siitä, joka on myös huomaavainen ja kohtelias.

— Aivan oikein, myönsi Robert, mutta kaikessa tapauksessa ranskalainen kohteliaisuus levittää ympärilleen pelkuruuden ja epäluulon inhottavaa lemua, joka rehellisimmänkin miehen vie päinvastaiseen liiallisuuteen. Oikean rakkauden pitää olla tukeva ja karaistunut kasvi, joka kestää poudat, tuulet ja sateet. Ihmiset, jotka liiallisesta hienotunteisuudesta ja kohteliaisuudesta eivät koskaan voi ajatustaan toisilleen suoraan ilmaista, myrkyttävät sielunsa katkerilla ja vihamielisillä tunteilla.

Minun sääntöni on tällainen: puhu suusi puhtaaksi; ole väliin pahalla tuulella ja älyä lopettaa; kiukuttele joskus hiukan ja riitelekkin vähäsen toisinaan, mutta opi tyytyväisesti kärsimään nuhteet ja kestämään suuttumukset.

Jollen minä Mariannaa muistuttaessani liiaksi paahdetusta kahvista niin tarkoin mieti enkä ole niin kohteliaskaan kuin huomauttaessani entistä emäntääni vanhaa rouva Polluxia samasta seikasta, niin on syynä se, että Marianna on kuin osa itsestäni, vaan niin ei vanha rouva Pollux — meidän välimme, Mariannan ja minun, on niin läheinen ja avomielinen, että se oikeuttaa meitä niin sanoakseni käyttämään elämän pikakirjoitusta — eikä hän siitä suutu eikä hermostu, vaan kaikessa rauhassa sanoo ensi kerralla palvelijalle ajoissa. Ja ellen häntä sormikasten korjaamisesta kiitä sulhasmiehen tavalla, niin jätän sen tekemättä sen vuoksi, että hän nykyjään niin usein minua sellaisissa pikku seikoissa auttaa, jottei hän sietäisikkään minun myötäänsä polvillani edessänsä ryhöttävän. Kaikki, mitä suinkin voi sanoa hänen kätevyydestään ja sievistä ompeluksistaan, olen sanonut niin usein, että se jo uusimatta luonnosta lankeaa. Se on jo menettänyt uutuuden viehätyksen.

Onhan niitä meilläkin ollut kaikellaisia pikku kiistoja, joissa voitto on kallistunut milloin toiselle, milloin toiselle puolelle ja kumpikin me olemme vain yhä lujemmin toisiimme kiintyneet huomatessamme, miten tarmokkaasti ja innokkaasti olemme mielipidettämme puolustaneet. Me puhumme aina avomielisesti ja totuudenmukaisesti asiat toisillemme ja se tapa on minusta paljoa parempi kuin ranskalaisen hienouden kaikki ansarissa kasvatetut kohteliaisuudet.

— Totta, totta, lisäsin minä. Joka sanasi on paikallaan. Totuus etusijassa; suoruus ennen kaikkea: puhdas, selvä totuus, kirkas kuin timantti, on suuremmanarvoinen kuin kaikki Ofirin kulta — se on kaiken rakkauden perustus. Mitenkä ihmiset voivat elää mitä likeisimmässä ja ystävällisimmässä suhteessa niiden kanssa, joiden kuitenkin luulevat voivan pettää, vaikkapa arkaluontoisistakin syistä — se on minulle syvin salaisuus. Jos minulle kerran selviäisi, että vaimoni tai ystäväni puhuisivat minulle vain sellaista, jonka luulisivat minua miellyttävän, niin olisin kuin poluttomaan erämaahan eksynyt.

Tämän huomautettuani pysyn sittenkin mielipiteessäni, että kotielämäämme voisimme paljonkin parantaa ja saada miellyttävämmäksi, jos suoruuden terveeseen ja vankkaan runkoon istuttaisimme ranskalaisen luonteen hienon kohteliaisuuden.

Tarkemmat tiedot siitä, mitä nyt olen sanonut, saa De Tocquevillen muistiinpanoista. Hän on minusta aitoranskalaisen perikuva. Ja totta tosiaan on siinä perhe-elämässä, jota hän kirjeissään kuvaa, hienoutta ja siroutta, joka paljonkin sen oikeaa arvoa korottaa.

Vielä minä tästä samasta asiasta huomautan, että yksityisille on aivan yhtä varallista kuin kansoillekkin lakkaamatta kehua niitä avuja, joihin jo on luontaista taipumusta, ja aina olla valmiit tuomitsemaan niitä virheitä, joihin itsellään ei ole mitään kiusausta.

Luullakseni me anglosaksilaiset emme olisi vaarassa joutua teeskentelijöiksi kotielämässämme, vaikka vähin tapojamme hienontaisimmekin; mutta siinä on vaara tarjona, että jäämme raaoiksi ja moukkamaisiksi sokeasti seuratessamme vaistomaista suoruutta. Mutta sovittaakseni puheena olevan aineen käytännölliseen elämään, mainitsen muutamia yksityistapauksia, jolloin vieraille osotetun kohteliaisuuden voisi edullisesti kotielämäänkin sovittaa.

Tarkastakaammepa siis ensiksi, miten käyttäydymme vieraita henkilöitä kohtaan, joiden suosiota toivomme. Me pukeudumme huolellisesti; koetamme puhua vain miellyttävistä asioista; emme luontaisen hitaisuutemmekaan anna estää osottamasta pieniä kohteliaisuuksia; riennämme huoneen toisesta päästä mukavampaa tuolia hakemaan; kumarrumme nostamaan pudonnutta viuhkaa; etsimme hävinnyttä sanomalehteä — vaivaudumme henkilöiden takia, jotka vain satunnaisesti ja tilapäisesti meitä miellyttävät. Mutta mikäli koskee ystäviämme, joita olemme oppineet rakastamaan ja kunnioittamaan, esiydymme liiankin usein vanhassa vaalistuneessa puvussamme, haetamme heillä itsellään tuolin, etsitämme sanomalehden ja selvittäytykööt muutenkin, miten paraiten voivat, emme heistä suurin välitä.

Moni ihminen on aivan välinpitämätön omasta somuudestaan läheisinten ystäväinsä seurassa. Heillä on komeat juhlapukuvarastot, mutta huolimattomat ja siistittömät kotipuvut. Moni nainen tuhlaa kaikki tulonsa pyhäpukuihin ja luulee kotona voivansa käyttää melkein mitä tahansa. Kaikki vanhat hylätyt koristukset, kuluneet, nuhrautuneet puvut ja muuttuneet nauhat pannaan omaisten ja likeisinten tuttavain nähtäväksi. Muutamat näkyvät oikein periaatteesta karttavan sievää ja tavanmukaista pukua arkioloissa; heillä ei kuulu "olevan varaa" pukeutua siististi kotonaan. Oikaistakseni niin kieroa käsitystä neuvoisin pariin juhlapukuun tarvittavat rahat käyttämään yhteen arkipukuun, sopivaan ja aistikkaaseen, ja pitämään pyhänä velvollisuutena pukeutua siististi ja sievästi kotioloissakin.

Me miehet olemme monessa kohti tuhmia ja sokeita; tiedämme kyllä, milloin olemme tyytyväiset, mutta syytä siihen emme tajua. Me emme sano pitävämme kukkasista; mutta jos ikkunamme alla on kukkatarha, niin sen hämärästi tavalla tai toisella tunnemme ja siitä nautimme. Ja samoin kuin vaimomme ja tyttäremme ovat sievästi ja aistikkaasti pukeutuneet, tunnemme sen ja nautimme siitä kenties enemmän kuin aavistammekaan.

— Entäpä miesten, isä, virkkoi Jenny, luullakseni pitäisi heidänkin yhtä hyvin kuin naisten koettaa huoltaa ulkonaisesta olennostaan avioliitossakin. Eiköhän nuhrautuneita paidankauluksia, ajamattomia partoja ja likaisia jalkineita kodin pyhäkössä nähtäne yhtä usein kuin kuluneita pukuja ja muuttuneita nauhoja?

— Tietysti, minä vastasin, mutta kuten tiedät, olemme me luonnostamme hottentotteja ja te lähetyssaarnaajia, joiden on estettävä meitä taantumasta. Me olemme kömpelöitä, vanhoja Vulkanuksia ja te ihania taikavöisiä Cythereoja, ja sen vuoksi tämä asia koskeekin etupäässä teitä.

Vielä minä puolustan sitäkin, että kotielämässä pitää esiytyä ei ainoastaan sievästi ja aistikkaasti, vaan hiukan keikaillakkin eli selittääkseni sitä tarkemmin: koettaa näyttää niin miellyttävältä kuin suinkin ystäväimme silmissä.

Moni arvoisa nainen, joka ei mistään nimestä sallisi itseään moitittavan siisteyden puutteesta, näkyy kuitenkin kuvittelevan, ettei naimisissa olevan naisen tarvitse kotonaan olla siisti eikä sievä. Vaatetta ostaessaan hän on hyvin tarkka ja pukua ommellessa panee tuskin ollenkaan arvoa, onko se tehty sievästi vai ei. Siitäpä syystä viehättävä, aistikkaasti ja somasti pukeunut nuori nainen avioliittonsa jälkeen muuttuu kaikkea muuta kuin miellyttäväksi — hänen arkipukunsa on kuin untuva-alunen, joka on nuoralla sitaistu keskeltä.

Minun luullakseni ei kodin onni siitä vähintäkään lisäydy, että lemmettäret sieltä karkoitetaan heti ensimäisen pienokaisen maailmaan tultua. Enkä minä sitä käsitä tarpeelliseksikaan. Sellaiset vaimot ovat samassa vaarassa kuin muutkin pyhimykset — liian paljon ajatellessaan toisia ja liian vähän itseään he laiminlyövät itsensä hoitamisen. Jos luonto kerran on naiselle lahjoittanut miellyttäväisyyden, niin pitäköön ja säilyttäköön sen kodin kaunistuksena.

Mitä vihdoin tulee niihin velipoloisiini, jotka kodin pyhyyttä saastuttavat ajamattomilla parroillaan, nuhrautuneilla paidoillaan ja likaisilla jalkineillaan, niin jätän heidät säälimättä Jenny neidin kuritettavaksi.

Perhe-elämässä on sitä paitsi kartettava vastenmielisiä keskusteluaineita yhtä tunnollisesti kuin sivistyneessä seurassa vierasten kesken.

Minusta ei näet perhe-elämä ole sen suorempaa eikä rehellisempää, vaikka perheen jäsenet haikailematta ja ajattelematta sanovatkin toisilleen kaikki, mitä vastenmielistä milloinkin mieleen juontuu.

Esimerkiksi näin:

— Miten kauhean näköinen sinä olet tänään! Mikä sinua vaivaa?

— Sinulle taitaa tulla nippula nenään vai mikä ruma pilkku siinä on?

— Mistä ihmeestä sinä olet tuon ruman puvun kaivanut? Sehän on kuin variksenpelätti. Kuka sen on ommellut?

— Vieläkö sinä käytät noita kenkirajoja?

— Kas vain, Liisa, tuoko se nyt on sinun kyläpukusi? Minä luulin sinun aikovan kulkea jonkun kukkaskaupan kilpenä.

Miehen ja vaimon, veljien ja sisarten tai ystävysten tämällaiset huomautukset eivät ole suoruutta, vaan tyhmyyttä; ja se, joka nauraa nenässäsi olevalle nippulalle, saattaa monasti yhtä hyvin pettää sinut kuin kohteliain ranskalainen, joka seurassasi karttaa ikäviä keskusteluaineita.

Moni perhe tuntuu pitävän yksimielisyyden ja sävyisyyden todistuksena, että sen jäsenet loukkaamatta ja närkästystä herättämättä voivat toisiansa pilkata, ivata toistensa tunteita ja heikkouksia ja kohdella toisiaan sopimattomasti.

Jos perheessä esim. on ontuva sisar, niin tehdään siitä pilaa lakkaamatta ja samoin muistakin käytöksen ja luonteen puutteista ja omituisuuksista. Hyväntahtoisuus ja molemminpuolinen luottamus, joka sellaisia vapaisuuksia sallii, on todellakin ihmeteltävä; mutta sellainen vapaisuus ei suinkaan itsestään tee kotielämää miellyttäväksi ja hupaisaksi.

Se, joka ivaa ruumiin- ja sielunvikoja ja leikillään puhuu sellaista, joka, jos sen tosissaan sanoisi, olisi suurinta epäkohteliaisuutta ja raakuutta, se väärin käyttää vapautta ja perhe-elämältä riistää sen suloisuuden.

Raaka teräaseella leikkiminen haavoittaa monta, joka pelkää tai häpeää ilmaista sen koskeneen. Mitä ihmeen etua tai hyvää siitä on? Rohkeus sanoa epämiellyttäviä seikkoja jollekkin hänen itsensä tähden on jalo ominaisuus; mutta tapa haikailematta puhua kaikki päähänpistonsa perhevapauden nimessä on kotoisen viinimäen vaarallisimpia pikku kettuja.

Tämän yhteydessä on mainittava vielä yksi seikka, josta puhun vähän tarkemmin huomauttaakseni ja hyödyttääkseni omaa sukupuoltani. Tarkoitan arvosteluja ruokapöydässä.

Talouden hoitaminen palvelijain nykyisellä kannalla ollessa ansaitsee todellakin kaikkea tunnustusta. Siitä huolimatta on kuitenkin muutamilla aviomiehillä tapana ujostelematta ruokapöydässä huomauttaa ruuanlaitosta ja muista laitoksista, ja se on minusta anteeksi antamatonta häikäilemättömyyttä. Jos vaimo ei ole tietävinäänkään sellaisista pahan tuulen purkauksista, pahentaa hän vain asiaa, sillä siten mies piintyy sopimattomaan tapaansa, joka on hyvin kiusallista vieraille ja lapsille huono esimerkki. Jollei hänen mielestään olekkaan tarpeellista välittää vaimon tunteista, niin pitäisi hänen kuitenkin sen verran katsoa, ettei vierasten ja lasten saapuvilla ollessa rupeisi kodin koneistoa tarkastelemaan, vaan säästäisi ne kahdenkeskisiksi.

Sama hienotunteisuus, jota osotetaan vieraalta kysellessä ja hänelle neuvoja antaessa on kotielämäänkin sovitettava.

Suuressa, monihenkisessä perheessä on monta eri mieltä, taipumusta, ajatus- ja toimintatapaa ja yhteiseksi hyväksi olisi viisasta sallia jokaiselle perheenjäsenelle siinä suhteessa sama vapaus, mikäli sen yleisen sopivaisuuden laki myöntää.

Veljet ja sisaret voivat sydämmellisesti toisiansa rakastaa silti kuitenkaan uskomatta toisilleen mietteitään, suunnitelmiaan, toiveitaan ja ystävyysliittojaan. Jokaisessa perheessä on aina joku, joka synnynnäisestä tunteellisuudesta vetäytyy hiljaisuuteen ja yksinäisyyteen; mutta monessa hyväntahtoisessa ja kunnon perheessä on se ihan mahdotonta. Ketään ei jätetä yksikseen, kellään ei saa olla mitään salaisuutta, kukaan ei saa vapaasti hievahtaakkaan, kun jo kysymyksiä tulvehtii.

— Kelta sait kirjeen? Näytäppäs!

— Sain siltä ja siltä.

— Kirjoittaako hän sinulle? Sitä en tiennytkään. Mitäpä hän sitten kirjoittaa?

— Missäs sinä olit eilen? Mitä sinä ostit? Paljonko se maksoi? Mitäs sinä aiot tehdä?

— Jopa menettelit kummallisesti. Niin en minä ikinä.

— Kuules, Mari, Saara kuuluu aikovan hankkia itselleen silkkipuvun kevääksi. Minusta se on liian kallista — vai mitä sinä arvelet?

Muistelen lukeneeni eräästä herrasmiehestä, jonka erikoisuuksina muun muassa mainittiin, että hän kysyi niin vähän kuin suinkin. Toivottava olisi, että sellaista hienotunteisuutta harjoitettaisiin entistä enemmän kotielämässäkin; kotoinen seurustelu tulisi muuta miellyttävämmäksi.

Jos täydellinen avomielisyys ja keskinäinen luottamus perheen kesken vallitsee, niin ilmautukoon se vapaasti ja itsestään. Melkeinpä varmaa on, että ystävämme kyllä meille uskovat, mitä tahtovat meidän tietää — ja jos he eivät jotain asiaa kerro, niin heillä on syynsä siihen. Hienotunteisuus, joka panee arvoa ystävän vaikenemiseen, on elämän ihanimpia suloisuuksia.

Mutta ei ainoastaan kysellessä ja udellessa, vaan myöskin neuvoessa on meneteltävä viisaasti ja varovaisesti.

Muutamissa perheissä ei saa askeltakaan ottaa, ennenkun toiset jo utelemaan:

— Minkä tähden sinulla on tuo puku tänään? Mikset tätä pannut?

— Minkä tautta teit noin? Mikset näin?

— Minä kehoittaisin sinua tekemään niin ja niin.

Ja nämä huomautukset, tarkastukset ja neuvot sanotaan niin varmasti, että on vaikea jättää niitä huomioon ottamatta.

Mutta olkootpa ystävämme miten hyviä ja oivallisia tahansa, niin tuntuu meistä paremmalta heidän poissa- kuin läsnäolonsa, jos he siten rajoittavat vapauttamme ja koettavat estää meitä itsenäisesti tietämme kulkemasta. Syy, miksi veljet ja sisaret ja lapset niin usein valitsevat uskottunsa perheen ulkopuolelta, on juuri siinä, että ystävät luontaisesta hienotuntoisuudesta välttävät tunkeilevia kysymyksiä, huomautuksia ja neuvoja.

Vanhemmat menettelisivät hienosti, jos he ajoissa huomaisivat, että he lasten aikuistuttua ainoastaan varovasti ja viisaasti neuvojansa ja kehoituksiansa lausuisivat. Suokaamme jokaiselle oikeus niin paljon kuin suinkin elää omaa elämäänsä, elkäämmekä omia yksityisiä mielipiteitämme ja halujamme toisiin tyrkyttäkö.

Jos minä koettaisin kuvata mallikelpoisen perheen, niin minusta se olisi yhdistys, jossa jokaisella ihmisellä on oma omituinen ja selväpiirteinen luonteensa, jonka jäsenet rakastavat toisiansa ja pitävät toisiansa arvossa, ja jotka niin hyvin ymmärtävät itseään ja toisiaan, että jokainen saa vapaasti ja mielensä mukaan liikkua ja toimia kinastelematta tai kiuskamatta — se olisi perhe, jossa myötätuntoisuus aina ilmenisi miellyttävänä ja toisia ymmärtävänä; josta uteliaisuus olisi karkoitettu; jossa kunkin tunteita ja haluja arvostettaisiin; jossa häiritsemättä ja vakoilematta saa tietänsä kulkea, samalla tuntien yhteishengen voimaa ja tukea ja tietäen ympäristön aina pitävän toisen parasta silmällä ja selittävän hänen tekonsa paraimmalla tavalla.

Puhuessani epäkohteliaisuudesta perhe-elämässä en ole kosketellut pahasta tuulesta ja hillitsemättömästä itsekkäisyydestä johtuvaa epäkohteliaisuutta, sillä se on pikemmin synti kuin virhe. Pahasisuinen ihminen on tavallisesti epäkohteliaskin; ja missä riita ja tora vallitsee, siellä kohteliaisuus ei saa jalansijaa.

Se, mitä nyt olen esittänyt, koskee siis hyvien, jopa erinomaistenkin ihmisten puutteita. Jospa he vain hiukan huomaisivat virheitään ja koettaisivat perhe-elämään saada sellaisia tapoja ja sellaista yhteishenkeä, joka kotoisen onnen kohentaisi. Sellaiset ihmiset pitäkööt velvollisuutenaan siihen pyrkiä — sillä jos he mielensä kiinnittävät elämän aineellisuuteen, he silloin polkevat niitä kukkasia, joita kuitenkin elämän polulla kasvaa. Painukoon tämä syvälle heidän mieleensä.