VI.

Nainen, joka suorittaa itse askareensa.

"Kristo kultani", sanoi vaimoni, "koska kirjoitat ensi kyhäelmäsi?"

Istuin mukavasti nojatuolissani, lueskellen Hawthornen "Sammalia vanhasta kartanosta" tai "Tunnettuja taruja", ainakin sadatta kertaa, — nämä kirjat kulettivat minua aina satumaailmaan, jossa liitelin utuisissa unelmissa ja jossa unohdin maailman touhun, jauhojen ja hiilten hinnan, kurssit ja muut jokapäiväiset asiat. Kuinka pienen pieniksi supistuvatkaan kaikki nämä seikat, vaeltaessani Paduan lumotuissa yrttitarhoissa, jossa Rappaccini hoitelee lumottuja kasvejaan, hänen upean tyttärensä kertoessa meille luonnottoman kohtalonsa salamyhkäisyyttä.

Vaimoni taas edusti perheessämme ajan, paikan ja numeroitten voimaa, niinpä hän nytkin oli selvillä kuukauden päivästä, muistuttaen minua lempeästi ajan olevan käsissä valmistaa kirjoitusta kesäkuun numeroon.

"Olet oikeassa, ystäväni", sanoin, laskien vastahakoisesti kirjan kädestäni. "Mistä olikaan taas minun kirjoittaminen?"

"Kuinka, etkö muista, että sinun piti vastata tuolle rouvalle, joka itse suorittaa askareensa."

"Niinpä niinkin!" sanoin, tarttuen innokkaasti kynään; "löysit vastaavan lauseen:

"Nainen, joka suorittaa itse askareensa."

Amerikka on ainoa maa, jossa sellaista tapahtuu — ainoa maa, jossa hienot naiset suorittavat itse askareensa. Hienolla naisella tarkoitamme sivistynyttä, hienontunutta naista, aistiltaan ja ajatuksiltaan kehittynyttä naista, jonka pelkkä olento ja esiintyminen heti osoittaa hänet hienoksi naiseksi, liikkukoon hän missä seurapiirissä tahansa.

Se luokka on aivan omituinen amerikkalaiselle yhteiskunnalle — selvä seuraus yleisen tasa-arvoisuuden periaatteesta.

Mihin eri kansanluokkiin siirtolaiset kuuluivatkaan ja mitä ylimyksellisiä ennakkoluuloja heissä liikkuikaan, tullessaan tähän maahan, erämaiden opetus pian istutti heihin kansanvaltaisia ajatuksia. Herrasmies kaatoi hirtensä yhdessä talonpojan kanssa, ja lihasten sekä jänteiden voima vei voiton kaikesta muusta. Se oli miesten mies, joka kaasi korkeimman puun metsässä. Samoin kodin sisäisessä piirissäkin. Emäntä ja palvelija ovat toverit keskenään, ja väliin katsotaan rivakkaa palvelustyttöä emäntää enemmäksi. Luonnollisesti ryhtyvät lapset työhön niin aikaisin, kuin vain siihen pystyvät. Tästä kasvoi älykäs sukupolvi, jota välttämättömyys pakoitti ruumiilliseen työhön, mutta joka myös kohdisti siihen kehittyneitten aivojen terävyyden. Emäntä, joka jänteissä ja lihaksissa oli alakynnessä, oli taas henkisesti palvelijaansa sukkelampi ja taitavampi. Ellei hän jaksanut nostaa vesiämpäriä, keksi hän keinon, joka teki nostamisen tarpeettomaksi, — ellei hän jaksanut käydä sata askelta, tiesi hän asettaa niin, että toimitti saman asian vähemmällä.

Orjuus tosin voitti jonkun verran alaa Uudessa Englannissakin, mutta se ei koskaan ottanut siellä syviä juuria, ei sulannut kansan henkeen, eikä päässyt tukahuttamaan oman työn hyvää kylvöä. Useat vastustivat orjuutta omantuntonsa vaatimuksesta — toiset taas taloudelliselta kannalta sekä rakkaudesta perusteelliseen ja hyvään työhön, halveksien orjan karkeata, taitamatonta raatamista. Kansa, joka oli tottunut vapaan, kehittyneen ja ajattelevan hengen siistiin ja kauniiseen työhön, ei voinut sietää orjan kömpelyyttä. Siksipä maalaiskansa Uudessa Englannissa tavallisesti tekikin itse työnsä sekä ulkona että sisällä. Jos talossa olikin musta mies tai nainen, olivat he vain apulaisia, jotka nöyrästi seurasivat emännän ja isännän jälkiä, keventäen heidän kuormaansa. Herra ja rouva lapsineen suorittivat tärkeimmät tehtävät.

Vanhassa Maailmassa naurettiin makeasti, ensimmäisten englantilaisten matkustajain kertoessa, että palvelijoita Amerikassa sanotaan apulaisiksi. Mutta tämä nimitys tulkitsee mainiosti Amerikan yhteiskunnallista tilaa. Siellä oli vähän palvelijoita sanan eurooppalaisessa merkityksessä, siellä oli sivistyneitä työntekijöitä, jotka kaikki olivat yhdenvertaisia, ja jos yhdessä perheessä puuttui voimia, pestattiin apulainen, eikä palvelijoita. Rouva Browne, jolla on kuusi poikaa, mutta ei yhtään tytärtä, tekee suostumuksen rouva Jonesin kanssa, jolla taas on kuusi tytärtä mutta ei yhtään poikaa. Rouva Browne pestaa yhden rouva Jonesin tyttäristä hyvästä palkasta auttamaan itseään kotoisessa työssä ja lähettää Jonesille yhden pojistaan auttamaan heitä. He tulevat kaikin puolin perheen jäseniksi, ja täten tulee työ yhteiskunnassa tasaisesti jaetuksi. Tämän työnjaon kautta syntyi yhteiskuntajärjestys, joka paremmin kuin mikään muu seikka, on selittänyt korkeimman sielunsivistyksen ja korkeimman ruumiinvoimain yhdistämisprobleemin.

Siihen aikaan nousivat perheen kauniit, vahvat tytöt ilolla ja riemulla aikaisin aamulla sisätöihinsä — mikä lakaisi laattioita, mikä sytytti tulen, mikä valmisti aamiaista isälle ja veljille, heidän lähtiessään ulkotöihinsä; koko aika puheltiin hartaasti kirjoista, luvuista ja käsitöistä, keskusteltiin viimeisestä uudesta runosta tai jostain historiallisesta aineesta, tai kenties maalaistanssijaisista, jotka olivat tulossa viikon kuluessa. He kehräsivät, kirja värttinään sidottuna, kutoivat kankaita, tekivät hienoja käsitöitä, nypläsivät pitsejä ja maalailivat kukkia. Toimeliaina ja kekseliäinä ryhtyivät he kukoistavalla terveydellään jokaiseen työhön, josta olivat lukeneet tai kuulleet. Siihen aikaan toi morsian myötäjäisiksi itsekutomiaan lakanoita ja pöytäliinoja, neulottuja peitteitä ja korutöitä, joita hän yhdessä sisartensa kanssa oli valmistanut. Ne käsityöt, jotka joutilaat tytöt meidän päivinämme tekevät, eivät likimainkaan vastaa niitä määriä, joita tytöt vanhaan hyvään aikaan valmistivat muitten karkeimpien askareittensa ohella.

Monta vuotta jatkui tätä uutteraa elämää useimmissa pikkukaupungeissamme, ja se on vieläkin yleisenä tapana eräässä kansanluokassa, joka ehkä ei kumminkaan ole yhtä onnellinen ja tyytyväinen kohtaloonsa kuin ennen vanhaan. Ihmisluonto on ennen kaikkia — laiska. Jokainen kyllä tunnustaa, että sekä ruumiin että sielun voimia kysyvä ponnistus on meille perin terveellinen, mutta käytännössä teemme kaikki voitavamme päästäksemme siitä, ja ylipäänsä teemme vain sen, johon olot meitä pakoittavat. En kyhäisi minäkään tätä kirjoitusta, ellei sanomalehti minua ahdistaisi. Lukisin Hawthornea, Emersonia ja Holmesia, haaveksien nojatuolissani ja sommitellen pilventakaisia juttuja, jotka muuttelevat ja vaihtuvat kuin sumu auringossa. Vaikka jokapäiväinen ruumiillinen työ olisi kuinkakin kunnioitettava, vahvistava ja toivottava, kulkee vieressämme aina ilkeä haltija viekoittelemassa meitä sitä välttämään tai kantamaan sen kuormaa nyrpeällä, äreällä mielellä.

Otaksun, että niitten perheiden joukossa, jotka lukevat nämä vaatimattomat rivini, löytyy ainakin joku satakunta, jossa perheenemäntä itse tekee kaikki työt ilman palvelijaa. Uskallanpa väittää, etteivät nämä perheet ole sivistyksessä eivätkä hienoudessa rahtuakaan alapuolella niitä koteja, joissa palvelijat askaroivat. Lisäänpä vielä senkin, että nämä samat naiset ennättävät lukea, kirjoittaa, piirustaa ja tehdä korutöitä aivan yhtä paljon kuin nuo toisetkin, ja että heidän terveytensä, elämänhalunsa ja itseluottamuksensa on monta vertaa suurempi kuin palvelijoita pitävien naisten. He voivat asettaa kaikki kodissaan aivan mielensä mukaan. Ja kumminkaan en uskalla väittää heidän olevan tyytyväisiä elämäntapaansa, vaan pelkään, että he paikalla haluaisivat muuttaa sitä, jos vain voisivat. He tuntevat salaisesti itsensä osattomiksi ja tuomituiksi liialliseen työhön tässä maailmassa ja kadehtivat noita toisia naisia, jotka vain käskyllään saavat kaikki sujumaan. Kun tilaisuus tarjoutuu ja varat myöntävät, astuvat he rivistä jättäen työnsä palkatulle palvelijalle. Itsetunto tekee kapinaa. Onkohan meidän elämäntapamme oikein sopiva? Olemme tosin tottuneet siihen; olemme sen hyvin järjestäneet ja saaneet sen hyvälle tolalle ja oma työmme tyydyttää meitä enemmän kuin palkkapalvelijain. Kun otamme palvelijan, käymme tyytymättömiksi ja pahoitamme mieltämme, — sillä kukaan ei tee töitämme, niinkuin me itse teemme. Mutta kun vieraita tulee! mikä puuha ottaa esiin parhaat astiat ja panna ne jälleen paikoilleen — keittää ruokaa ja pestä astiat huomaamattomasti, ikäänkuin emme itse tekisikään sitä, vaan meillä olisi palvelijoita, kuten muillakin.

Niin, siinäpä se on se pulma. Meillä ei ole kylläksi oman arvon tuntoa — emme tahdo tarkastaa asematamme sellaisena kuin se on, ja tämä on asian pahin ja vaarallisin puoli. Se on sitä samaa ylpeyttä, joka pani Smilaxin palkkaamaan itselleen valkohansikkaisen vahtimestarin ja puuhaamaan komeata päivällistä ulkomaiseen malliin englantilaisen ystävänsä kunniaksi. Matkiakseen ystävänsä elintapaa, koittaa Smilax sen päivän elää yhtä hienosti, hirmumyrskyn raivotessa hänen kotonaan; se muistuttaa muuttoa tai tulipaloa ja uhkaa näännyttää rouva Smilaxin. Kahta vieraanvaraisuuteen kuuluvaa seikkaa ihmiset harvoin ottavat huomioonsa. Ensimmäinen on, että vieraat tahtovat olla kuin kotonaan, tahtovat tulla luottamuksella kohdelluiksi, ja toinen, että elämän pikkuseikat, joita he eivät tunne, aina huvittavat heitä. Englantilainen tuli Amerikkaan väsyneenä yksitoikkoiseen arkielämäänsä, kuten sinäkin välistä olet; hän haluaa nähdä jotain uutta auringon alla — jotain amerikkalaista, ja paikalla kiiruhdat tarjoamaan hänelle jotain, joka on niin hyvä jäljennös kuin mahdollista siitä hänen omastaan, johon hän jo on väsynyt. Eihän kaupungin yleisö matkusta maalle istuakseen hienoissa huoneissa, jotka mikäli mahdollista jäljittelevät kaupunkilaishuoneita; ei, se tahtoo piehtaroida heinässä, keikkua ladossa ja seurustella porsaitten, kananpoikaisten ja ankkojen kanssa ja syödä paistikkaita juuri niitä uunista otettaessa — eikä, sivumennen sanoen, ole oikeata paistikasta maistanut se, joka ei juuri sillä hetkellä ole sitä syönyt.

Kuvailen teidät edessäni, te onnelliset naiset, joille tätä kirjoitan. Te olette niin hyvänvointisia, ettette kipuakaan tunne. Te nousette aikaisin aamulla, ja vaikka teillä olisi aikaakin, ette loikoisi toimetoinna vuoteissanne. Monivuotinen kokemus on opettanut teitä niin nopeasti, yksinkertaisesti ja sievästi suorittamaan eri talouden tehtävät, että syrjästä katsojasta tuntuu, kuin ei teillä päivällä olisikaan paljon mitään tehtävää.

Aamulla nousette laittamaan aamiaista miehellenne, isällenne tai veljellenne ennen heidän lähtöään ulkotöihinsä; juttelette iloisesti maitoa kuoriessanne, kirnutessanne tai juustoa paistaessanne. Aamupäivä on pitkä; lopetettuanne aamuaskareenne jää teille vielä tunnin verran aikaa lukemiseen tai ompelemiseen, ennenkuin on päivällispuuhiin ryhdyttävä. Kello kahden tienoilla olette talouden hommista vapaat ja koko pitkän iltapäivän saatte käyttää lukemiseen, käsitöihin ja piirustamiseen — sillä joku teistä lienee hieman kynätaiteilijakin; yksi lukee ääneen toisten ommellessa, joten olette kirjallisuuteenkin hyvin perehtyneet. Keveämpien runokokoelmien ja novellien joukossa, näen hyllyllänne Prescottin, Macaulayn ja Irvingin teokset, ja ellen vallan erehdy, pilkoittaa sieltä minunkin aikakauskirjani tuttu kansilehti. Vieraitten saapuessa, kutsutte heidät kerallanne teetä juomaan; he eivät tuota teille mitään häiriötä; he tulevat hyvissä ajoin käsitöineen, katselevat, miten te siistissä uunissanne paistatte kuuluisia teekakkujanne, tai keskustelevat sisarenne kanssa, joka toisessa huoneessa asettaa teepöydälle hienot porsliinikupit. Teenjuonnin päätyttyä tarjoutuu koko joukko vapaaehtoisia auttamaan teitä kauniitten intialaisten teekuppienne pesussa. Näissä puuhissa ette lainkaan väsy, ettekä rasitu, vaikka otittekin esiin parhaat kuppinne ja asetitte ne jälleen paikoilleen, sillä teitte sen ilman huolta ja vaivaa ystävien kesken, jotka olisivat menetelleet aivan samoin, jos olisitte olleet heidän luonaan.

Mutta nyt ilmestyy komea rouva Simmons tyttärineen viettämään luonanne viikkokauden, ja nyt on rauhanne häiriytynyt. Nuorin tyttärenne Fanny vieraili heidän luonaan New-Yorkissa viime syksynä ja on kertonut heidän keittäjästään, sisäköstään ja valkeahansikkaisesta pöytäpassaristaan. Ja nytkös olette hämillänne.

"Mitä on meidän tekeminen; he eivät suostu elämään meidän tavallamme.
Mikä meille tulee neuvoksi?" Ja nyt kaipaatte palvelijoita.

Mutta rouva Simmons on perin kyllästynyt komeaan huoneistoonsa ja väsynyt rauhanpitoon palvelijainsa kesken. Hän on luonteeltaan tyyni ja rauhaa rakastavainen ja pelkää kaikkea kinaa; mutta viime viikolla täytyi hänen sovittaa viisi riitaa verrattoman keittäjänsä ja muitten palvelijainsa välillä, sillä tämä verraton kyökkipalvelija, perehtyneenä keittotaidon kaikkiin salaisuuksiin, joissa hänen emäntänsä oli aivan ymmällä, tunsi olevansa talossa välttämätön ja käytti hemmoteltujen suosikkien tavallista oikeutta, halliten koko taloa rautaisella valtikalla. Uusi elämä, joka ei missään suhteessa muistuta hänen kotiolojaan, on siitä syystä paras virkistys ja huojennus rouva Simmonsille. Siisti, rauhaisa talonne, maukas ruokanne, hilpeät aamuaskareenne, joissa hän mielellään seuraa teitä, puhellen kanssanne — kaikki tuntuu hänestä miellyttävältä vastakohdalta hänen omalle elämälleen. Jos hän todellakin saisi vaihtaa kohtaloa kanssanne, ei hän tahtoisi; mutta hän luulee tahtovansa, huokailee ja valittaa osansa kovuutta, kadehtien onneanne, tyyntä ja hauskaa elämäänne, ja toivoo itseään yhtä vapaaksi ja itsenäiseksi. Ja oikeassa hän on; sillä avuttomassa tilassaan, kerrassaan taitamattomana talouden yksinkertaisimmassakin hoidossa, on hän täydellisesti alustalaistensa uhri ja orja.

Kuvailkaamme mielessämme muutamia tavallisimpia perhekohtauksia. Monen vastuksen perästä on rouva Simmons vihdoin saanut mieleisensä sisäkön, oikean aarteen — sievän, siistin, sukkelan ja taitavan. Rouva on seitsemännessä taivaassa. Mutta kaikki on katoavaista maan päällä! Vastatullut ei voita armollisen keittäjän suosiota, ja pilviä kokoontuu kodin taivaalle. Ensin kuuluu kyökistä hiljainen humu kuin etäinen ukkosen jyrinä; sitä seuraa parin päivän juro äänettömyys, ilman ollessa painostava, kuin lähestyvän rajuilman edellä — ja lopullisesti puhkeaa pilvi. Ovi avautuu pauhulla perheen syödessä aamiaista. Sisäkkö ryntää itkien sisään kyökki-tyrannin seuraamana, joka vavisten, kasvot vihasta hehkuvina, huutaa vapisevalla äänellä:

"Rouva on hyvä ja hankkii itselleen toisen palvelijan. Minä muutan ensi viikolla."

"Miksi niin, Briitta, mikä teitä vaivaa?"

"Mikäkö minua vaivaa. En koskaan ole kärsinyt tuollaisia suupaltteja talossa, enkä tee sitä vastakaan. Joka niitä suosii, pitäköön hyvänään, minä en rupea elämään heidän kanssaan, kyökissä on sellainen sekamelska, se kun tuppautuu silitysrautoineen kaikkialle."

Nyt puhkee sisäkkö sanoihin, väittäen valheeksi kaikki syytökset, ja syntyy ankara ja raivokas riita, jonka kestäessä pieni, hento rouva Simmons parka on kuin kissanpoika keskellä ukkosilmaa.

Keittäjä on varma voitostaan. Hän tietää suurten päivällisten olevan tulossa keskiviikkona, tietää emäntänsä aivan kykenemättömäksi niitä toimittamaan, ja että, olkoot asiat miten tahansa, täytyy heidän hänet lepyttää.

Vavisten salaisesta harmista, eroittaa rouva Simmons parka kaiholla oivan sisäkkönsä. Emännälle oli hän mieleinen, mutta ei keittäjälle!

Jos rouva Simmons nuoruudessaan olisi saanut sitä kokemusta, joka teillä on, olisi hän nyt huoneensa haltija. Hän sanoisi tyynesti: "Elleivät palkkaamani palvelijat teitä miellytä, voitte muuttaa pois. Päivällisen otan omille hoteilleni." Ja hän kykenisi siihen, rasittumatta tästä lisätyöstä. Taidollaan ja taloudentoimiin perehtyneenä pystyisi hän pian kasvattamaan jonkun reippaan älykkään palvelijan keittäjäksi, ja ennen kaikkia hän olisi valtijana omassa talossaan. Se emäntä, joka aikaisin tottuneella kädellään voi ohjata taloudenkoneistoa, missä ja milloin vain tarvitaan, ei koskaan joudu karkean, raakamaisen kyökkipiian komennettavaksi.

Rouva Simmons ei lainkaan aavistanut mitä palvelijoilta saattaa vaatia määräajan tehtäväksi, ja ruoka-aineitten menekin suhteen on hän peräti tietämätön. Olisipa hän vain kuusi kuukautta elämässään johtanut talouttaan ja itse hoitanut ruokakomeroitaan, eipä häntä, kuten nyt, vaivaisi alituinen pelko rajattomasta tuhlauksesta ja ruoka-aineitten katoamisesta salaisia kanavia myöten kyökkipiian sukulaisille ja tuttaville. Hänen ei olisi pakko sokeasti uskoa niin ja niin monen sokurikilon, maitolitran ja munatiuvin talon välttämättömäksi menoksi, puhumattakaan maustimista ja viineistä, joita kotityranni päivittäin vaatii laitoksiinsa. Emäntä saa ainoastaan epäillä ja aavistaa, mutta puhua hän ei uskalla. Hän ei voi sanoa: "kyllä minä olen valmistanut tämän ruuan, tiedän tarkoin, mitä aineita se vaatii. Olen itse suorittanut tämän tehtävän, tiedän varsin hyvin, miten paljon aikaa siihen kuluu."

Sanotaan, että siitä naisesta, joka on tottunut itse toimittamaan askareensa, tulee ankara emäntä. Hänellä on luja maa jalkainsa alla — häntä ei petetä helposti — hän puhuu ja toimii suuremmalla varmuudella kuin emäntä, joka luottaa ainoastaan valtaansa; hän vaatii ankarasti sitä, mikä on hänelle tuleva, sietämättä epärehellisyyttä ja nenäkkäisyyttä. Näitten emäntien pääasiallinen vika on se, että vaativat palvelijoiltaan saman, minkä itsekin tekevät; ja sivistymätön ihminen, näet, ei talouden toimissa eikä missään muussakaan työssä, voi saavuttaa sivistyneen ja älykkään henkilön taitavuutta ja täydellisyyttä.

Sotaretkillä on tehty huomio, että sivistyneet miehet, huolimatta hemmotellusta kasvatuksestaan, kestävät leirielämän vaikeuksia paremmin kuin karkeat työmiehet. Kehittynyt järki tietää miten on suojeltava ja varjeltava ruumista; miten työtä on tehtävä ja voimia säästettävä, mutta sitä ei kansan mies ymmärrä. Oppikoulua käynyt nuorukainen läpäisee niin muodoin terveenä vaivat, jotka tappavat ajattelemattoman työmiehen.

Samoin sivistyneet, älykkäät, kotityössä kasvatetut naiset ymmärtävät säästää voimiaan käyttämällä niitä viisaasti. Pää säästää jänteitä, ja huolellisesti sekä viisaasti sovittelemalla suorittavat he ruumiillisen työnsä vähemmässä ajassa ja vähemmillä voimilla kuin muuten. Uusienglantilainen sananparsi sanoo: Suorita työsi aamupäivällä. Ja se työ, mihin tässä viitataan, veisi tavalliselta palvelijalta koko päivän aamunvalkenemisesta päivänlaskuun.

Syrjäisessä pikkukaupungissa, jossa ei palvelijoita ollut saatavissa, asui muuan nainen. Hänen onnistui vihdoin toisesta kaupungista hankkia karkea maalaistyttö, suuriluinen koljo, vahvajänteinen, mutta aivoiltaan raskas ja tylsä. Parissa viikossa oli talo niin ylösalasin, että emäntä, joka oli heikko nainen ja lapsien ympäröimänä, huomasi hänen tuottavan enemmän vaivaa kuin hyötyä, ja eroitti hänet. Mikä nyt neuvoksi?

Naapurin tytär oli onneksi naimisiin menossa ja tarvitsi rahaa myötäjäisiinsä. Rouvallemme ilmoitettiin, että neiti Muutama olisi suostuvainen tulemaan hänen luokseen — ei palvelijana — vaan palkattuna "apulaisena". Rouva oli kovin mielissään; ja heti ilmestyi perheeseen hoikka, sievästi vaatetettu nuori nainen, vakava, arvokas, mutta ei ollenkaan vaativainen. Sekä ruokapöydässä että kaikissa muissakin suhteissa oli hänen käytöksensä hienon naisen. Neiti Muutama ryhtyi heti työhön tässä kymmenhenkisessä perheessä, jossa oli lapsiakin neljä tai viisi kappaletta. Hän teki heti työsuunnitelman, asetti määräajat pesua, silitystä, leipomista ja siistimistä varten. Hän nousi aikasin, liikkui sukkelana askareissaan ja yhdessä päivässä oli likainen ja sekava keittiö saanut sen siistin ja soman leiman, joka on yleinen Uuden Englannin maataloissa.

Kaikki oli puhdasta, kiiltävää ja paikoillaan, ja työ suoritettiin ajallaan. Iltapäivisin nuori apulainen aina istui somassa puvussa omassa huoneessaan, joko kirjoittamassa kirjeitä sulholleen, taikka ompelemassa myötäjäisiään. Näin näppärästi käy taloudenhoito, kun apuna on sivistynyt nainen, joka on tottunut itse askaroimaan. Tämä solakka, sievärakenteinen nainen tulee vielä hienon talon rouvaksi, ja Briitta saa hänestä vaativan emännän; mutta häntä ei sisäkkö eikä kyökkipiika uskallakkaan uhata, tehtyään kerran yrityksen siihen suuntaan.

* * * * *

Päästyäni näin pitkälle kirjoituksessani, panin sen syrjään illaksi, jolloin tyttäreni tapansa mukaan kysyivät minulta:

"Onko isä kirjoittanut mitään tänäpäivänä?" Ja sitten seurasi harras pyyntö, että lukisin kyhäelmäni; ja minä luin heille tämän saman, jonka sinä, lukijani, juuri olet lopettanut.

"No niin, isä", sanoi Jenny, "mutta mitä sinä oikeastaan tarkoitat. Luuletko tosiaankin, että olisi parasta meidän palata tähän vanhaan elintapaan, jonka olet meille selittänyt? Sinä osoitat meille pelkkiä varjopuolia toisaalla, ja näet vain valopuolia toisaalla. Eiväthän äidin palvelijat koskaan tuota sellaista puuhaa; kaikki sujuu niin hyvin meillä; ja ellemme olekkaan tuollaisia ihmeellisiä mallityttöjä, joita sinä kuvailet, tulee meistä kumminkin kelpo emäntiä uudemman ajan käsityksen mukaan."

"Etpä tiedä mitä vastuksia äidilläsi oli voitettavina sinun ijälläsi", sanoi vaimoni. "Olen usein eläessäni toivonut omaavani mummovainajani tarmoa ja kykyä taloudenhoidossa. Mutta pelkäänpä, että nuo vanhanajan merkilliset naiset ovat kuin muinaiset lasimaalaukset — joita ei kukaan enää osaa luoda. Äitini oli huonompi äitiään, ja minä taas äitiäni."

"Ja Maria ja minä tulemme olemaan aivan takapajulla", sanoi Jenny nauraen. "Kumminkin pesen aina aamiaisastiat ja pyyhin joka päivä pölyt vierashuoneesta; olen aina pitänyt itseäni perin hyvänä emännän alkuna."

"Sitäpä juuri väitänkin", sanoin. "Ihmisluonto on aina sama. Jokainen tekee vain sen, minkä olot pakoittavat häntä tekemään. Nuo vanhanajan esikuvalliset naiset olivat olojen kasvattamat. Yleensä vallitsi heidän piirissään palvelijain puute, ja siksipä kasvatettiin lapset pienestä pitäen työhön ja toimiin, ja jokaisessa taloudenaskareessa säästettiin aikaa mikäli mahdollista. Joka askel punnittiin, joka liike laskettiin; ja se, joka yhden askeleen sijaan otti kymmenen, menetti tykkönään 'arvonsa'. Niin aikainen harjoitus oli tietysti omiaan karkaisemaan terveyttä ja kehittämään käytännöllisiä sielunvoimia. Taloudellinen puoli oli tarkoin järjestetty. Tottunut emäntä tiesi, kuinka monta puuta tarvittiin uunin kuumentamiseen, mikä ruokalaji vaatii vähimmin aineita, milloin leivokset olivat uuniin pantavat, milloin taas uunista otettavat. Hänellä oli kaikki niin selvillä, että hän saattoi omasta huoneestaan johtaa näitä toimiaan aivan matemaatillisella tarkkuudella. Ainoastaan aikainen harjaantuminen ja pitkällinen kokemus voi tuottaa sellaisia tuloksia. Jospa mummomme olisivat piirtäneet paperille kokemuksiaan lapsilleen ja lastensalapsilleen, olisi siinä meillä ollut perintö, joka olisi voittanut kaikki muut esi-isiemme perinnöt."

"Sen vain tiedän", sanoi Maria, — "että soisin saaneeni sellaisen kasvatuksen, soisin tietäväni kaikki, mitä taloudessa tarvitaan, ja olevani niin vahva ja taitava kuin nuo merkilliset naiset. Silloin ei minua niin peloittaisi aloittaa omaa taloutta. Olisin itsenäinen, ymmärtäisin johtaa palvelijoitani ja tietäisin mitä niiltä saa vaatia; ja, kuten itse sanoit, isä, en olisi riippuvainen heidän oikuistaan ja päähänpistoistaan."

Tuumien näitä tyttäreni huolestuneita sanoja, tartuin kynään lopettaakseni kirjoitukseni.

* * * * *

Tässä maassa on kansanvaltainen yhteiskunta-laitos poistanut sen masentavan painon, joka Vanhassa Maailmassa pakottaa palvelijat aina kulkemaan määrättyä uraa. He tulevat tänne kuvaillen maatamme jonkinmoiseksi vapauden maaksi, ja heidän käsityksensä vapaudesta ovat hyvin hämärät ja sekavat. He ovat suurimmaksi osaksi raakaa, oppimatonta irlantilaiskansaa; mutta peräti omituista on, että huolimatta tietämättömyydestään ja raakuudestaan he sittenkin ovat saavuttaneet kodissamme jonkinmoista menestystä. Mutta niin kauan kuin olemme heistä riippuvaiset, on joka kodissa alituisia palvelijain muutoksia ja vastuksia, alituisia väliaikoja, jolloin emännän täytyy itse tarttua ohjaksiin, olkoon hän siihen harjaantunut tai ei.

Nykyjään alkaa nuori emäntämme uransa perin vaikeissa olosuhteissa. Ruumiinvoimiltaan on hän tavallisesti heikko — eikä hänellä ole minkäänlaista kokemusta voimien säästämisessä. Hänellä ei ole aavistustakaan perheen ravintoa ja vaatteita koskevista asioista, ja hän ajattelee näitä töitä niin vastenmielisesti, että ne tulevat vain kahta vertaa ikävämmiksi. Hän ei voi niitä tykkönään välttää, sillä väliaikoina on hän pakoitettu niitä suorittamaan, mutta hän tekee ne laimeasti, huolimattomasti ja haluttomasti, enentäen siten työn raskautta.

Jos jokainen nuori nainen opettelisi taloudenhoitoa ja kehittäisi ajoissa käytännöllisiä lahjojaan, pystyisi hän paremmin hallitsemaan palvelijoita, ja, heidän muuttaessaan, pääsisi hän kaikesta siitä kuluttavasta hermojen kidutuksesta, jota alituiset vastoinkäymiset taloudessa matkaansaattavat ja joka niin turmiollisesti vaikuttaa perheen terveyteen ja mieleen. Tämä on puoli elämässämme, joka kaipaa erityistä huomiota. Miksi emme voi punnita asiaa järkevästi?

Meillä on tapana suurta maksua vastaan lähettää naisväkemme voimistelulaitoksiin harjoittamaan ja ojentelemaan toimettomia jäseniään. Tuntikausia voivat he loikoa pitkällään palkatun hierojan muokkaillessa heidän jalkojaan sekä taivutellessa heidän velttoja ja hervottomia käsivarsiaan ja muita jäseniään.

Olisihan toki paljon miellyttävämpää ja huokeampaa, että nuoret tytöt lapsuudestaan alkaen kehittäisivät jänteitään lakaisemisella, tomuttamisella, silityksellä ja muilla kotoisilla askareilla, joita isoäitimme niin suurella menestyksellä harjoittivat. Naisen, joka ei näitä töitä halveksi, vaan väliaikoina pyöräyttäisi vielä rukkiakin, ei koskaan tarvitsisi turvautua voimisteluun, joka nykyjään on niin muodissa. Tuhlaustahan on palkata palvelijoita, jotta jänteemme veltostuisivat, ja sitten kääntyä voimistelijain puoleen saadaksemme ne uudelleen voimistumaan. Uskallanpa väittää, että mummomme viikossa harjoittivat kaikki liikkeet, jotka voimistelija suinkin saattaa keksiä, vieläpä he ne tekivät hyvillä tuloksillakin.

Tämä kirjoitus on saavuttanut tarkoituksensa, jos ne naiset, jotka ovat oppineet ja harjaantuneet itse hoitamaan askareensa, tulisivat oman onnensa ja arvonsa tuntemiseen, ja oikein ymmärtäisivät asemansa suuren edun, vaikka se olisikin olojen pakoittama.